stressi

Stressi. Kaikki on ollut stressaavaa, ja saa minut voimaan pahoin, kun ei jaksa tehdä mitään, ja kaikki vastuu on omilla käsilläni.

ei ole kauaa kun purskahdin hillittömään itkuun poikaystävääni käpertyneenä, ja purkauduin kaikesta mikä mieltäni vaivasi. Olen nykyään herkistynyt kaikille pienille asioille... en kestä sitä jos vanhemmat huutavat minulle, en kestä jos he sanovat pienenkin sanan joka saa minut tuntemaan pahaa oloa. En tunnu enää kuuluvan perheeseeni, en tunne olevani osa tätä mitä minun pitäisi olla. Tuntuu kuin olisin täysin huomaamaton... mutten sinä suhteen, että äiti käskee minua tekemään kotitöitä... joudun siivoamaan useaan kertaan viikossa koko talon... äiti on valittanut pyykistä minulle, vaikka se onkin hänen tehtävänsä pestä sitä.. isä taas käskee minua kolamaan pihaa, tekemään kaikkea mahdollista jns...  joudun kuuntelemaan joka päivä vanhemmilta sioita, mitä en millään jaksaisi tehdä... tai mitkä saavat minut itkemään... en kertakaikkiaan jaksa... minulla ei jää aikaa omille arkiaskareilleni... ja yritän välillä ihan liikaa... siivoan kaikkien jäljet.. ja silti minulle valitetaan. Miksi minulle valitetan omista astioistani ja muille ei vaikka he jättävät ne pitkin poikin pitäjää... Äitikään ei ymmärrä minua yhtään... luulin hänen tajuavan minun oloani... mutta viime aikoina olen tajunnut ettei hän tajua mistään mitään. Hän ei ymmärrä itsetuntemuksiani, hän ei käsitä kuinka paljon kaikkia asiat stressa minua... Hän ei tajua sitä, että tunnen olevani perheestä pois laskettujen joukossa.. mutta kukapa sitä nyt tajuaisikaan.... muutakuin itse kokenut....

jaksanko minä?

Minulla on ollut hankalaa nyt muutaman viikon ajan. Kaikki on ollut sekalaista, elämäni on ollut täysin pyörältä päästä, enkä tiennyt mitä tehdä. En tiennyt ketä rakastan, en tiennyt mitä haluaisin tehdä asiolle, mutta eilen sain varmuutta, varmuutta luottaa polkuun jonka valitsin itselleni exsäni kanssa.

Tunteeni on ollut sekaisin, koska rakastan edelleen herra hyttystä, rakastan häntä saman verran kuin nykyistäni, ja sen takia valinta on ollut vaikea... He kaksi ovat täysin eri maata, he ovat toisilleen vasta kohdat... minä taas olen roska heidän välillään jota vedetään hirrestä. En edes ymmärrä minkä takia minusta piti tulla heidän ystävä... mikä tarkoitus sillä oli? En tiedä miksi minun tuli sotkea heidän yhteisen ystävyyden käyrä, ja jakaa se kahtia. Oliko se tarkoitus pereistä, vai kuljinko jo silloin väärään suuntaan elämäni polulla? On hankalaa selvittää asioita, jotka ovat mennyttä, on hankalaa käsittää miksi teki juuri niin kuin teki. Miksei elämässä voisi olla valintaa, ollin voisi aloittaa alusta... miksi en voisi vain unohtaa kaikkea... voisinko olla silloin onnellisempi, ja valita oikein.

On ehkä tyhmää miettiä tällaisia asioita, joita ei voi edes korjata. On tyhmää tuhlata aikaa täällä miettimällä... kun en koskaan edes saavuta mitään. En usko hyvään tulevaisuuteen, en voi kuvitella, että joskus kävisin vielä töissä... Onneksi kumminki olen nyt löytänyt ystävän, joka ehkä jotenkuten ainakin haluaa ymmärtää itsetuntemustani, sekä vihaani itseäni kohtaa...

Minulla on ollut myös vaikeaa sen suhteen, kun vanhemmat riitelevät jatkuvasti, ja isä painostaa minua asioilla, jotka eivät liity itseeni. Äiti taas nukkuu ja lukee päivät, ja käskyttää minua siivoomaan, ja laittamaan pyykkiä... En jaksa mitään, en yhtään mitään... kaikki stressaa minua... Minun pitää huolehtia, että kti pysyy siistinä... pitää tehdä kaikkeni sen eteen, tai muuten talomme on kuin sikolätti. Toiseksi äidin on tehtävä laittaa pyykkiä, mutta huutaa minulle siitä, että pyykkiä on liikaa ja joudun tekemään senkin... Isän taas tulisi imuroida, muttei pysty selkänsä takia, ja muutenkaan ei osaa sitä kunnolla. Siskoni taas tyhjentää astian esukoneen mutta on niin laiska, että siinä kestää aikansa, joten likaisi astioita kertyy pöydille... En jaksa huolehtia kaikesta.... Se on minulle liikaa.... minulla ei ole enää melkein yhtään aikaa itselleni... Äiti ei ymmärrä, isä ei ymmärrä... Kukaan ei ymmärrä... Koulun tilalta joudun paiskimaan kotitöitä... Ja psykiatterini eli lääkärin sanoo, että tarvisin aktititeettiä viikoilleni... esim jokin harrastus... Mutta on vaikeaa jksa kaikkea... Masennus vain pahenee taas.

"sisäinen jig ja jagini. piru ja enkelini on käynyt taistelua jo pitkän aikaa. Piru on vanginnut hauraan ja hyvän enkelini kirstuun, kahlinnut sen ja määrännyt minua polulla, jossa kuljen vain pimeään. Sisälläni oleva piru jota vihaan yli kaiken olen minä. se on minun heijastukseni pahasta... koska itse hyvyyteni on jäänyt pahan alle, ja epätoivoissaan yrittää tulla esiin... mutta on jo liian myöhäistä.. tätä on jo jatkunut liian kauan, eikä enkelillä ole enää voimia..."

Kävin tänään koulu palaverissa, jossa päätettiin vielä jatkaa sairaslomaani helmikuun loppuun saakka. Tiedän kumminkin, että sairaslomani jatkuu vielä siitäkin eteenpäin, sillä en ole siinä kunnossa, että voisin opiskella. En kerta kaikkiaan jaksa, en jaksa mitään. Olen koko ajan uupunut, en jaksa nähdä kavereita, taikka käydä missään. Ajatukset vain laukkaa mielessäni... Tulevaisuus tuntuu niin epätoivoiselta, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä.... kaikki luottaa siihen, että kyllä minä vielä kykenen menemään kouluun, kaikki luottaa siihen, että paranisin masennuksesta, mutta minä itse en kykene luottamaan sellaiseen... se tuntuu lähes iäisyydeltä. En tiedä kauan jaksan tapella itseni kanssa elämässä, Minun pitäisi antaa itselleni anteeksi kaikesta... mutta ei, ei se olisi missään nimessä hyvä ajatus. Ensinäkään en kykene siihen, toiseksi en halua antaa itselleni anteeksi. En halua olla itseäni kohtaan mukava, en halua antaa itselleni hyvää oloa... vaikka niin toisaalta joskus käynkin, mutta sille on syynsä.... se on olo, joka on tullut toisen ihmisen ansiosta, etenkin siitä, jos itse olen onnistunut antamaan hyvän olon toiselle...... Vaikaehan tätä on varmaan ymmärtää,.. eihän kukaan muukaan ole ymmärtänyt minua, paitsi psykiatterini.... Mutta enempää en jaksa kirjoittaa...

Mieleni käy jatkuvaa sotaa itseni kanssa

En tiedä mistä kirjoittaa, pitäisikö olla vaiti ja antaa olla, vai jankata samaa, mutta eri muodossa. No nyt olen kipiänä, ja lämpö sekoittaa päätäni, että olen herkemmällä tuulella kuin normaalisti. Ei jaksa tehdä mitään, ja haluaisin vain olla, levätä ajatustei kanssa, käydä ne miljoonannen kerra läpi uudestaan, ja pohtia, mitä minun oikeasti kuuluu tehdä, ja mikä on se hyöty jota käytän täällä olessani olemassa.

Viikonloppu oli minun mieleeni ylä - sekä ala mäkeä. Välillä iloisuuteni oli vähän liiankin korkealla, ja toisaalta äyskin, vihasin ja surin. Ex:säni eli nykyiseni oli meillä torstaista sunnuntaihin asti yötä. Lauantaina kävimme hänen ja herra hyttysen kanssa pizzalla.. tai no minä söin kebabbia mutta kumminkin.. ja sitten herra hyttynenkin jäi meille yötä....jns... ääh en oikein osaa kirjoittaa tänne tekemisiäni, koska tunteelliset puolet pursua mieleltäni yli laitojen.

Olenko menettämässä itse hillinnän taas? Kun olen ja teen, ajatukset vaeltaa masennuksessa... kun olen ystävien kanssa aina aiheutan toiselle surua.... toiseksi ahditun... ja lopulta kuihdun. Tarkoitan, etten pysty enää käsittelemään asiota ilman, että itse joutuisin kärsimään siitä. En voi hyväksyä sitä, ettää joku toinen olisi syyllinen johonkin tekoon, jos itse olen ollut tilanteessa mukana, en aijo hyväksyä sitä että toiseen sattuu, ilman että itse olisi aiheuttanut jotain... minun mieleni jatkaa koko ajan vihan, sodan ja kostamisen kierrettä, eikä pääse siitä eroon, ennen kuin hyväksyisin itseni. Tuntuu mahdottomalta... Miten voisin muka joskus hyväksyä itseni, kun olen aiheuttanut pelkkää hallaa.... Ja miksei kukaan oikeasti usko minua.

Viha kiertää koko ajan mieltäni, en tiedä auttaisiko siihen se, että muut myöntäisivät minun pahan itseni... mutta ainakaan siihen ei  auta se, että toiset sanovat välittävänsä, taikka pitävänsä luonteestani, sillä tunnen niin vahva itse syyllisyyttä, etten voi hyväksyä, että he puhuvat totta, en kertakaikkiaan voi ymmärtää miksi he antavat minulle anteeksi... miksi he ei kosta... miksi he hymyilevät seurassani, miksi he välittävät? Tuntuu kuin ympärilläni olisi tällä hetkellä kolme suurta patsasta, jotka pitävät minua vankinaan heidän kehänsä sisällä. En pääse sieltä pois... He lähettävät minulle onnen tunteita, joita en ole edes ansainnut, he yrittävät parantaa kaikinvoimin oloani... vaikken olekkaan sen arvoinen. Olen vain pieni roska kolmen suuren patsaan rinnalla.... Eikö he vain voisi jo hyväksyä, että roskat kuuluu roskiin, ne ei kuulu säilytettäväksi, niitä ei kohdella kuin enkeliä!!! Ruumini eikä mielei kuulu tänne, se on jo läpensä paha. khoni sisällä on hirviö, jota ei voi hallita kuin minä itse... satuttamalla sitä... saan itselleni lohtua, että on minussa sentään jotain hyötyä..... Tuntuu kuin minun itse pitäisi pelastaa toiset itseltäni. Niinhän se on... mutta toisaalta sekin on liialti vaikeaa... osaisipa ihmiset myöntää syyllisyyteni, ettei minun tarvitsisi enää kärsiä olemassa olollani...

sanon mitä sanon~~

"Sanoin mitä sanoin, kuten arvata saattaa sanoistani tulee aina totta."

Niin kuin arvelin. Tieni onneen on lyhyt, eikä ilo pysy luonani kuin hetken kevyen. En halua olla tällainen... en halua tuntea näin... mitä minä tunnen?

viha, ärtymys, stressi ja elämä painaa mieltäni. Olen koko ajan ärtynyt, huudan jokaiselle ihan ilman mitään syytäkään, huudan turhista pikku asioista, ja aiheutan toisille surua.... En halua... En kestä tätä... mikä minun on? Samaan aikaan kun olen ärtynyt, samalla kuin huudan, samalla kun vahingoitan, vahingoitan myös itseäni. Vihaan itseäni, syytän itseäni, en kestä itseäni. Miksi minun pitää satuttaa muita tahtomattani... se on väärin. Toiset syylistävät itseään minun teoistani... ja siitä että jos he tekivät jotain, joka saa minut ahdituneeksi... En halua heidän syyttävän itseään.. se tekee minusta säälittävän, ja tunteeni on hyvin ristiriitaiset itseni kanssa. Miksi? Miksi jos toiset syyttävät itseään tulen vielä huonommalle tuulelle, puran oman itseni vihaamisen muihin, huutamalla vastaan olevani itse syyllinen.... muttei he kuuntele.... minua masentaa... haluaisin itkeä... en kestä toisten kipua, joka on ansaittu minun itseni takia. En kestä olla masentunut.... kun toiset katsovat vierestä... en halua, että he käsittävät väärin.....

Sain eilen kohtauksen, Paniikki kohtauksen, joka johtui vihasta ja katkeruudestani itseäni kohtaan.... En pystynyt enää kontrolloimaan itseäni... en hallinnut kehoani... mieleni vain halusi....mitä? ... Satuttaa... Olin sekaisin, tunteeni pyöri tiuha vahtia mielessäni... En kestänyt olla tekemättä mitään, kun toisiin sattui itseni takia... minun piti kostaa.... Mutta olin
samalla peloissani... Pelkäsin kohtausta, sillä en käsittänyt mitä tein... En tuntenut kipua... hengitykseni oli raskas... ja hyvin nopea... niin  nopea, että äänestäni pääsi pientä hinguntaa.... Käteni raapi toisiaan... käsittämättäni sitä, että minulla todella jäi jäljet siitä... Onneksi exsäni ja ystäväni olivat vieressäni.... Annoin käteni exsäni haltuun, että tämä pitäisi ne aisoissa... jotten pystyisi enempää vahingoittamaan.... meinasin itkeä... raavin jalollani toisiaan... En osannut hillitä itseäni... minua pelotti..... kohtaus kesti suunnilleen vartin verran, jolloin aloin rauhoittua... ja puristauduin tiukasti ex:säni vartaloon kiinni, niin, ettei tämä päästänyt irti ja niin, että tajusin olevani vielä täällä........... Joo tämä saattaa kuulostaa ihan sepitetyltä tarinalta.. mutta ken uskoo niin uskoo... ei ole pakko uskoa jos ei halua.

Eilen silloin kuin sain kohtauksen... kadotin taas elämäni arvokkuuden... En kuulu tänne... En, koska satutan, ja satutan. Satutan lakkaamatta. En kestä. Miksi oma suruni aiheuttaa niin paljon kipua muille, miksi viha itseäni kohtaan, kääntyy heidän niskoille. Miksi he välittävät. En halua heidän välittämän.. Se on liikaa, liika minulle... En ansaitse sellaista kohtelua... En ansaitse olla olemassa. Miksi sitten jotkut ihmiset takertuu minunlaiseen hyypiöön? Miksi he eivät vain voisi päästää irti... Miksi he haluavat niin kovasti minun  elävän, vaikka tietävät olevani paha. He tietävät, etten ole se sama kuin ennen, ja he myös tietävät, että ansaitsen vihan harteilleni... Mutta siltikin he eivät ymmärrä... vöittävät vain itse samaa kuin minä... sanovat vihaavansa itseään... mutta vain sen vuoksi, että itsekin vihaan itseäni... he matkivat minun pahan suopaani, joka saa minut tuntemaan lisää syyllisyyttä harteilleni... lisää vihaa itselleni. Olen onnellin vasta sitten kun kaikki hyväksyvät itsensä, vasta kun he sanovat olevansa hyviä ihmisiä... Silloin voin tuntea, ettei minulla ole enää niin suurta vastuuta kannateltavanani.

Ihailen erästä ystävääni. Ihailen hänen voimaansa luottaa omaan vaistoonsa ja elämäänsä. Hän on minulle kuin se läheinen sisko jolle voi purkaa huolet, ilman, että hän pitäisi sitä itsensä syynä. Hän pitää itsestään huolta, hän osaa sanoa itseään hyvän näköiseksi jossain määrin... hänessä piilee jonkin verran sitä itse rakkautta, jota minäkin tarvitsisin.. edes hiukan selvitäkseni... Hän on minulle kuin lahja jumalalta. Esikuvani jota seuraan... Haluan, että vielä joskus minäkin pääsen samalle tasolle hänen kanssaan.. ja olisimme onnellisia... vain pientä huolta harteillamme kantaen. Mutta hän ei todellakaan ole niin itse rakas, joksi selityksieni kautta voisi luulla. Hän on herkkä... Hän ahdistuu samalla tavalla kuin me joilla on masennus. Hänellä on ongelmia, johon haluan olla avuksi.... Ja kyllä, kyllä hänkin tuntee itse syytöksiä, ja sun muuta mitä itsekkin tunnen. Siskoni, on täydellisin ihminen jota tiedän... Kumpa voisin itsekkin arvostaa elämää kuten hän.

Epävarmuus.. : / D

Onnelisuuden tunteeni on joten  kuten pysynyt ennallaan, joka lienet hyvä asia ainakin joidenkin mielestä. Toisaalta on minulla ollut haasteitakin ylitettävänä viime viikon aikana. Henkilö jota en nimeltä mainitse, mutta on rakkaani oli luonani yötä keskiviikosta, perjantaihin, ja lauantaista sunnuntaihin. Hän on piristänyt päiviäni, ja pitänyt pääni joten kuten selkeänä ajatuksiltani, mutta torstaina tapahtui jotain mitä en itsekkään ymmärrä. Torstai yönä ajatukseni alkoivat vaeltelemaan menneisyydessäni, no sehän on jo minulle tuttua... mutta se että sain pahoja takaumia ala-aste ajoilta, on jo hitusen outoa. Nimittäin en ole koskaan ajatellut taikka muistellut ala- aste aikoja... mutta sitten yhtäkkiä mieleeni palasi muistoja joita en itsekkään ole muistanut. Sen seurauksena sain järjettömän pniikki kohtauksen... joka kerkesi mennä niin pitkälle että äänestäni kuului pientä hinguntaa... sen takia koska en saanut melkein ollenkaan happea, mutta onnekseni rakkaani oli vierelläni ja rauhoitti tilanteen niin, että hengitykseni tasaantui jolloin purskahdin itkuun. En ymmärrä. En sitten käsitä yhtään miten niin kaukainen muisto voi tulla niin elävästi mieleeni, että saisin sellaisen kohtauksen, ja vielä kaiken plussana minun oli ihan hirveän paha olla... en pystynyt kuin itkemään, en saanut ajatuksiani rauhoittumaan... Mielessäni kävi ,oppujenlopuksi kaikki itsetuhoiset ajatukseni mitä olen kantanut sisällä parinvuoden ajan. No onneksi ei tapahtunut kumminkaan sen enempää. paitsi perjantai iltana oli minulla myös ahdistusta.. mutten jaksa kirjoittaa siistä sen enempää.

Mikä minun on?

En käsitä... en ymmärrä mikä minun on kun ajatusmaailmani on ihan sekaisin, tai oikeastaan hormonini on ihan sekaisin... mutta se ei kohdu kuukautisista siitä olen varma.... tulen silloin tällöin hyvinkin ahdistuneeksi, toisaalta raivoa tahtomattani rakkailleni, ja olen myös välillä hyvinki onnellinen.... miksihän...hmm... No kait se on jotain tämän iän oireilua...ainakin luulisin... 

Kuulin eilen ystävältäni, että hänen poikaystävänsä jätti hänet; mutta ero oli toisaalta helposti ymmärrettävissä, kun he oli puhuneet asiat läpi... Minun oli eilen ontto olo... en tiennyt mitä sanoa taikka tehdä.. mutta yritin kuitenkin joten kuten piristää hänen päiväänsä.. onhan hän minulle kuin sisko, enkä halua hänen kärsivän mistään pahasta. Toivon vaan, että ihmiset voisivat olla onnellisia... ja että pystyisin edes joten kuten auttamaan heitä sen saavuttamisessa... vaikken itse kykenisi siihen. Toivon että olen tarpeeksi hyvä edes auttamisessa... ja toisen elämän tien neuvomisessa, sekä olemalla joillekkin ihmisille turva paikka johon paeta peloilta, ja epämukavuuden tuntemuksilta... olen kiitollinen siitä jos joku oikeasti ajattelisi niin... ja todella luottaisi avun antooni.... se olisi minulle kallis arvoisin lahja mitä olisin koskaan saanut. Mutta kun en ole varma.. Kun en luota itseeni, taikka pidä tseäni minkään arvoisena ja olen mielestäni pelkkä lasin pala, joka viiltä haavoja jokaiseen ihmiseen joka tulee lähelle, silloin minun on myös vaikea hyväksyä sitä että joku todella voisi välittää minusta tai että joku todella haluaa ottaa apuni vastaan... ja luottaa siihen.... hmm.... jaa jaa.. ihan turhaa tästäkin on kirjoitaa.... 

 

onni ~~

On mahdoton ajatella, että kerta heitolla kaikki meneekin parempaan suuntaan. Pienikin asia, kuten parisuhteen aloittaminen, sai minun mieleni nousemaan, ja tuntuu ettei olisi enää niin paljon ajateltavaa, kuin ennen. Mutta toisaalta minua pelottaa, että onni loppuu lyhyen... tiedän myös sen ettei masennukseni parane kerta heitolla, tiedän ettei tämä ole kuin väli aikaista onnea... osaanhan minä sentään tulkita itseäni.

Ehkä tämä onni nyt kestää kuukauden... parikin taikka vuoden. Mutta toisaalta luulen että oloni palaa taas jossain määrin jossakin vaiheessa takaisin.  On minulla vielä ahdistus oireita, haluan vieläkin satuttaa itseäni... on minulla ja tulee aina olemaan itseluottamukseni sekä oman itseni kanssa ongelmia.. enkä voi hyväksyä, että joku voisi pitää minusta. Mutta parisuhteen myötä tiedän, että kumppanini todella haluaa olla kanssani, ja hän todella haluaa panostaa siihen että olisin onnellinen, ja se on suurin lahja mitä voi toivoa. Toisaalta, vaikka välillä minusta tuntuisikin siltä... tai ainakin jokus tuntui että olen vain leikkikalu taikka korvike jollekkin muulle, ei se minua haittaisi. Kyllähän se satuttaa mieltäni, mutta minulle riittää se että toinen on onnellinen, ja sehän on kaikkein tärkeintä. Mutta en nyt kumminkan väitä hänen tekevän niin. Koska luotan häneen täydestä sydämmestä.

 En oikein nyt tiedä mistä muusta voisin kirjoittaa, joten tästä tekstistä tuleekin aika lyhyt. mutta kait minä kirjoitan sitten taas jossain vaiheessa jos minun tuleepi jotain mieleen.

iloinen viikonloppu

Viikonloppu on sujunut ihan mukavasti ilman ahdistusta sekä masentavaa mielialaa. Lauantaina minä ja herra hyttynen mentiin discoon jossa sai pukeutua, sekä parhaat puvut palkitaa. Me menimme meri rosvoina, ja minä panostin pukeutumiseen täysillä jack sparrowina. :) Asujamme kehuttiin aikalailla, ja pica rimpuili minussa kiinni, koska "jack sparrow fetismi" Nooh ei se ihan kokonaan siitä tainnut johtua... mutta oli mukavaa. Dickon lopussa puku kilpailun voitti minä, herra hyttynen, ja pica. Saimme kukin isot valo tikut sekä 10 euron lahjakortit pizzeriaan. Möh möh..

Seuraavana päivänä oli isä päivä... noh enhän minä sitä muistanut x.c Mutta kävimme perheen kanssa mummulassa..jns... illalla ex:säni tuli käymään, ja olin hyvin iloinen. Jotenkin tuntuu, että tällä kertaa suhteemme onnistuu ja pysymme yhdessä... ainakin niin pitkäät, että hän jättää minut.... mutta joo ei kai tässä muuta. moro.

heikko vai vahva?

En tiedä teinkö oikein

 En tiedä teinkö oiken valitessani taas uuden polun johdattamaan elämääni. Uusi polkuni on osa menneisyyttä. Haluan yrittää, yrittää korjata vanhaa palapeliäni, jonka olen joskus rikkonut. Haluan korjata sen niin ettei siihen liity muut kuvat/ ihmiset, jotka eivät ole ollut osana sitä, eli tarvitsen siihen ex:sääni. Vaikka hän on käyttäytynyt törkeästi ja ilkeästi minua ja muita ihmisiä kohtaan, minä haluan uskoa, että pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen. Minä haluan huolehti hänestä, ja yrittää auttaa hänen elämäänsä parempaan suuntan... sillä ainoa jota hän kuuntelee, ja tottelee olen minä. Miksi?

Tiedän olevani heikko, tiedän etten kykene paljoa mihinkään ilman ihmisiä ympärilläni ja tukenani, koska olen avuton yksin. Minulla on kenties jonkin näköinen ihmis riippuvuus... luulisin... ja minä haluaisin auttaa kaikkia mahdollisemman monia... olla heidän tukena... yrittää ymmärtää... ja haluan olla ystävä ainakin kaikille niille joilla ei ole ketään. esim jos on koulukiusattuja, minä haluan kuulla heidän tarinansa, ja yrittää jotenkin auttaa tilanteessa... mutta toisaalta ystäväni. ns. herra hyttynen on oikeassa... Hän kertoi minulle, ettei uskalla puha minulle huolistaan, sillä otan kaiken niin itseeni... ja se on totta. Minun pitäisi yrittää olla vahvempi. Minä tunkeudun jatkuvasti tilanteisiin jolloin saan itseni ahtaalle... ja ahdistan elämääni... mutta minä tiedän kumminkin erään asian, joka on ihan faktaa omien kokemuksieni perusteella: viha, tuska ja rakkaus yhdistää meitä ihmisiä. Kun on kokenut tarpeeksi tuskaa ja kun  osaa ymmärtää sen merkityksen tajuaa myös rakkauden todellisen merkityksen... sekä ymmärtää kuka on todellinen ystävä ja kuka vain esittää sellaista.

Minä. Minä olen sellainen ihminen, joka haluaa kaikista niistä ihmisistä, jotka tulevat luokseni tutustumaan, teen heistä parhaita ystäviäni... En halua luoda tavallista kaveri suhdetta joka yleensä tarkoittaa sitä, että ihminen lähtee luotasi joku päivä, einkä näkisi häntä enää... Minä halu
an luoda siteen. Sellaisen sitten, joka voisi pysyä ainakin parikymmentä vuotta etiä päin..... en tiedä taidan olla vähän pöljä... vai mitä?

kohtalo?

9-10 kuukautta... niinkö kauan se kesti? Ero ex:sästä. No nyt taas olen hänen pauloissaan... Kuvitella, ettei me vaan voida pysyä erossa toisista. Kumpikin vain ajattelee toista, ja menneitä... ja purkaa ne omalla tavallaan pois mielestä... kumpikaan ei kykene uuteen suhteeseen, ajattelematta mitä ex:sälleen kuuluu, taikka miten hänellä menee... On outoa ja kummalista myös se, että vihaan häntä yli kaiken... vaikken yleensä vihaa ihmisiä.... mutta silti rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta... mutta niinhän sitä sanotaan.. "viha ei ole rakkautta kauempana."

Ehkä voisin yrittää nytten tosissani suhteen eteen. Mitä minä haluan? Haluan elää sen jätkän rinnalla niin kauan, että juna matka kuolemaan koettaa aikansa perille. Sillä tiedän nyt varmasti sen, ettei minua ole luotu kellekkään muulle kuin hänelle..hän on ainoa, joka osaa kantaa vastuun minusta, välittämättä siitä niin paljon, että tulisi itse surulliseksi. Sanotaan vaikka niin, että olemme täydelliset vasta kohdat toisillemme, eli jos minä olen perhon.. olen hauras, helposti särkyvä ja tapettava niin hän on leijona, joka suojelee läheisiään ja pitää oman reviirinsä selvänä päästämättä sinne ketään muita, paitsi läheisensä.

valehteletko, vai voiko sinuun luottaa?

Kaikki oli turhaa... Kaikki mitä olen yrittänyt tehdä ja saavuttaa elämältä oli turhaa. Syntymäni oli turha, koska ei minusta ollut vaikuttajaa mihinkään, eikä tule olemaankaan ikinä. Ainoa mihin pystyin vaikuttamaan oli ja on satuttaminen, virheiden tekeminen, ja elämän hylkääminen. En pysty kokemaan todellista onnea koskaan, olen siihen kykenemätön ja immuuni, koska menneisyys on tielläni.
      Huoli? Miksi jotkut ihmiset edes jaksaa valehdella välittävänsä ja huolehtivansa minusta, miksi he yrittävät saada mieleni kääntymään, ihan niinkuin minullakin tulisi olemaan onnellinen tulevaisuus. Ei, te olette väärässä. Enkä minä päästä irti ajatuksesta, että tulevaisuuteni on pilalla.. elän silloin yksin, olen silloin työtön, ja olen vain turha este, josta muka pitäisi huolehtia...ihan turhaan... pelkkää sääliä vaan. Tuntuu siltä kuin elämässä ei todelakaan ole sellaista ihmistä, joka välittäisi mitä minulle tapahtuisi... ei niitä ei ole. Kaikki vain juhlisi ja jatkaisi elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.. vaikka katoaisin.... Mutta joo....taas sääliä kerjäämässä ajattelet varmaan nyt, mutta hei siinä kuin ajattelet ihan rauhassa, sillä tiedän sen jo itsekkin.

Yksin jääminen on ehkä yksi suurimmista tuskista mitä voi kokea... kun on yhdeksän vuotta ollut koulu kiusattu, ja saanut ylä-aste iällä vasta ystäviä..jotka lopulta on menettänyt kokonaan.... on niin tuskallista ajatella..... joku vika minussa on täytynyt olla ja on edelleen. Kaikki kaikkoaa ympäriltäni.... kukaan ei ota edes yhteyttä... ellei vain omien etujensa vuoksi... tarkoitan omien huoliensa purku keino olen minä... ja olen kiitollinen siitä että voin autaa toisia... mutta silti se ei tunnu oikealta, tuntuu kuin olisin vain apu, jolle ei tarvitse suoda minkäänlaisia tunteita. Vaikka ihmiset kävisivät luonani, vaikka he vaikuttavat ystävällisiltä, ja kuuntelisivat minua tunnen silti itseni hylätyksi. Tuntuu kuin olisin vain ilmaa ympärillä... minua voi nähdä kunnella, ja minulle voi nauraa... minusta voi saada jonkin näköistä piristystä elämään.. siksi he tulevat luokseni.. käyttäen lunnettani hyväksi... tulevat vain koska eivät keksineet taikka saaneet muihin kavereihin yhteyttä... heillä on tylsää... ja tarvii sille korvikkeen..   Toinen asia miksi jotkut tulevat tänne on, että saa ottaa rennosti, ilman vanhempien mäkätystä ympärillä..jns....  eli en todellakaan ole lähellekkään ihmisen elämän arvoinen asia...

yksi on kaksi ~ ~

Pyydän jo etukäteen anteeksi kun en kirjoita paljoa muusta kuin ahdistuksesta ja masennuksestani. Mutta en voi oikein muutakaan. Ne jotka lukevat tätä blogia olen kiitollinen, sillä silloin minulla on tunne, että ehkä joku teistä voisi ymmärtää...emt...

Viime yönä herra hyttynen oli meillä yötä. Ihan hauska ilta oli... luulisin. Vaikka tuntu haastavalta pitää ylimääräiset tunteet poissa kuvioista, ja kun yritän ahdistan itseäni entistä enemmän... Minun on vaikea olla. En tiedä mitä tehdä. Olen täysin epätoivoinen... Minua pelottaa.... tulevaisuus. Yritän ja yritän ihan tosissani keksiä jotain muuta ajateltavaa päiviksi... yritän tehdä kaikkea mahdollista, jotta ei tarvitsisi ajatella.... muttei se auta muuta kuin neljä prosenttia 10%. Onhan sekin kyllä jotain...

En saa edes nukuttua öisin kuin vain 4-6 tuntia, vaikkei minun tarvitsisi edes mennä mihinkään, ja voisin nukkua vaikka äärettömiin, mutta silti. Edes melatonit (unilääkeet) eivät auta....tuntuu tosi levottomalta.

Toisaalta ymmärrän itseäni hyvin, mutta toisaalta en laisinkaan. Ymmärrän tunteeni, ja niille syyt, kuten ymmärrän muidenkin tunteet, sekä autan heitä ymmärtämään itseänsä, taikka kumppaniaan. Itsensä ymmärtämisessä on kumminkin riskinsä... se on haaste. astut polulle jolla tulee ristöymä, nyt pitää päättää menetkä polulle, joka huokuu itseluottamusta, ja onnea, vai käveletkö suoraan epätoivoon? Tiesitkä muuten, että nämäkin on kysymyksiä mitä ei voi ratkaista kuin itse. Vaikka olisikin kokenut kovia... jotkut ihmiset osaa silti valita polkunsa parempaan suuntaan. Tämän takia ei koskaan kannata verrata omia tunteitaan taikka kokemuksiaan toisiin ihmisiin... koska eivät he voi tietää miltä toisen mieli näyttää, vaikka uskoisi ettei toinen ole kokenut yhttään sen rankempaa kuin itse taikka ettei toinen ole kokenut kuin (esim.) 30% sinun 100% kokemuksistasi, toinen voi silti tuntea paljon vahvempaa tuskaa kuin sinä. Koska ihmis mieli on jokaisella eri maata, toiset on vahvempia toiset taas heikompia... emme voi ali arvioida toisiamme. Sama koskee ulko näköä. Jos toinen on mielestäsi ruma, hän voi olla sisältä kaunis, toisaalta päin vastoin, jos toinen on kaunis,hän voi olla sisältä ruma...jns... en ala selittämään tästä sen enempää.

 Jatkan mihin jäin eli itsensä ymmärtämiseen, ja sen riskeihin. Ensin kumminkin selvennän ihmis ruumiin ja mielen eroavaisuutta toisistaan...jns... Elikkäs olen itse päätellyt ominpäin, että ihminen ja ihmisen mieli on kaksi eri asiaa, ja eri elementtejä, jotka kommunikoivat keskenään. Tarkoitan tällä, että yksi ihminen, on periaattessa kaksi, sillä sen minkä voimme nähdä on vain kuori, jonka perusteella mietimme onko ihmisen luonne mukava, vaikko läpensä paha. Monesti teemme virheitä juurin ihmisen ulkokuoren perusteelle, valitsemme väärin, ja jätämme, ehkä sisäisesti mukavimman ihmisen jonka voisi tavata huomiotta, sillä tämän ulkokuori vaikutti hämäävältä... Yksi on kaksi ja kaksi on yksi. Voisin helpommin ehkä kuvailla sanojani sillä, että kaikki varmaan tietävät (ns.) pirun ja enkelin jotka kamppailevat keskenään olkapäillämme, ainakin joissa elokuvissa, tunteita on kuvattu sillain. Eli tavallaan yksi onkin kolme. On ruumis, ja hyvä puoli sekä pahapoli. Olette varmaan huomanneet, että joskus mieli kamppailee jostain asioista keskenään. esim. menenkö ulos, vai jäänkö sisään...alanko kaveria vai olenko kotona... Näiden esimerkkejän kautta tiedostaa mielemme olevan kaksisuntainen, kuin meitä olisi kaksi. Mutta kolmas henkilö tekee loppulliset päätökset, mitä itse haluaa tehdä... ja taas eksyin aiheesta.. mutta kirjoitan varmaan joskus enemmän siitä mitä on itsensä ymmärtäminen ja sen riskit.

http://www.youtube.com/watch?v=tzY_og8phCA

Mieli...

Olet ainoa joka pitää minut elämässä, olet ainoa tuki pylvääni maailmani ympärillä. Ahdistus ja masennus pahentunut taas... En saa mieltäni lakkaamasta ajattelematta mennyttä. En voi ajatella muuta kuin virheitäni, menetettyjä ystäviäni, sekä tulevaisuutta, joka tuntuu kaukaisuudelta, sekä epätoivoiselta. Olen täysin mieleni vallassa, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä, ei aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan...

En luota kehenkään... en usko heidän sanojaan, en usko sitä, että he välittää. Tuntuu kuin kaikki olisi vain valhetta ympärillä. Minä. Minä olen se valhe. Minulla ei ole minkään näköistä merkitystä kenellekkään... vaikka katoaisin, eivät he edes huomaisi...

Vaikken kerjäisikään sääliä... se tuntuu siltä. En pysty puhumaan kenellekkään pahasta olostani... lukittaudun omaan huoneeseeni purkamaan sen pois mielestäni vaikkei se onnistuisikaan. Jos kertoisin jollekkin tunnen itseni säälittäväksi. Tunnen itseäni kohtaa suurta vihaa, kun kerron jollekkin... En ole tyytyväinen itseeni.... Sitä ennen kuin joduin osastolle, ex:säni sanoi minua, ja väitti niin eräälle parhaalle ystävälleni, että kerjään vain sääliä, ettei minusta kannata välittää, hän myös lähetti minulle teksti viestin, jossa kehotti minua tappamaan itseni. Myös silloin eräs toinen kaverini petti minut. Hänkin oli levitellyt vääriä tietoja minusta monille. väittänyt säälittäväksi..jns... Hän myös vei minulta ensimmäisen parhaan ystäväni valheillaan, sekä yhden kaverini, joka oli myös minulle tärkeä. Sitä enne  olen kokenut paljon vastaavanlaista, ja se oli viimeinen niitti luottamksessa, sekä siinä, että pitäisin itseäni olemassa elon arvoisena...

Miksi luottamus on niin hauras...? ~ ~

Miksi luottamus on niin hauras? Yksi teko, vaikkei se olisikaan tahallinen, taikka itselleen ymmärrettävä, voi katkaista pitäaikaisen siteen. Ketjun, Rikkoa sen keskeltä niin, ettei murtumaa saa enää korjattua...

Elämä on vaikeaa, varsinkin itselleen silloin, kun on tullut petetyksi luottamuksesta monia kertoja. Haavat ei parane koskaan... Vaikka sitä yritänkin toivoa. Pienikin teko saa mieleni kääntymään toista vastaan, jos toinen osoittaa teollaan, jotain sellaista mikä olisi ollut luottamukseni arvoista. Ihmisten on hankala ymmärtää, miten luuottamus voi särkyä niin pienestä, ellei ole itse kokenut samaa, ja joutunut pettymään monta kertaa.

Annan aina anteeksi teoille, vaikka ne vaikuttaakin mieleeni hyvin syvästi, sillä mieleni (masennukseni) ei voi antaa anteeksi toiselle taikka itselleni, jos toinen ei oisoita udelleen olevansa luottamuksen arvoinen. Masennukseni on siinä mielessä itsekäs ja jääräpää, että en osaa hallita sitä, ja se tekee mitä lystää milloin lystää. Se kääntä asiat nurin niskoin. Eli syyttää minua itseään toisten teoista, vaikkei se olekkaan olennaista, mutta silti otan syyllisyyden omille harteille, jolloin saan taas vihata itseäni entistä enemmän.

Teot ja niiden merkitys? Voi olla vaikeaa ymmärtää miksi syyttää itseään toisten teoista, mutta sillekin löytyy hyvin yksinkertainen selitys. Elämässä kaikki ei mene aina niinkuin satukirjoissa, me olemme myös osa draamaa, ainakin jossain vaiheessa elämää. Olen miettinyt jo pitkään järkevää selitystä itselleni, miksi syyttää itseään, mutta siihen on monia pitkäveteisiä syitä, joita en jaksa kirjoittaa tähän mutta yksi syy on tämä: Kun miettii elämän tarkoitusta. Miksi minut luotiin tähän maailmaan? Mikä syy sille on, koska kaikelle on jokin järkevä selitys. Mieli väittää, että olen tullut tänne satutettavaksi, niin että olen itse satuttaja... Toinen asia mikä liittyy samaan aiheeseen on se, että - Kukaan ihminen ei ole täydellinen - Eli kaikissa on omat vikansa. Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. se on vain harha kuva, joka on manipuloitu meidän päähämme pieninä. Tämä asia siis kertoo nyt siitä, että minussa täytyy olla jotain vikaa, että luottamustani koetellaan... En voi uskoa että se johtuisi vain toisen sanoista taikka teoista, koska niillekkin on oma merkityksensä, Ja merkitys syntyy siitä miten itse olet kohdellut toista, taikka mitä itse olet tehnyt....

ajan kanssa eläminen ~ ~

Miksei aika vain voisi pysähtyä, miksi emme voisi kelata nauhaa taaksepäin ja korjata virheitä, voisimmeko ehkä sitten elää onnellista elämää...?

On haikea olla, kun ei tiedä mitä toinen haluaa minusta. Lähettelen päivät pitkät fb chatissa viestejä Pican kanssa, mutten tiedä vieläkään varmaksi olisinko hänelle sopiva... Kun kuulen viestin äänen, menen heti katsomaan kännykän ruutua, jos se on pica hymyilen kuin mikäkin aasi, mutta jos se on joku toinen ilmeestäni värähtää pettymyksen tunne. Herra hyttynenkin on minulle nykyään pelkkä tunteellinen leikitteliä, en tiedä miksi, en haluaisi pitää häntä sellaisen, kun hän kumminkin on ystäväni, mutta aina kun hän tulee meille pieni vihan liekki syttyy kehossani, enkä pysty olemaan normaali.... 

Ahdistaa niin että voisin satuttaa... Se mitä teen itselleni jää varjoon kaikkien muiden salaisuuksien kanssa, mutta se mitä tunnen, saa minut kärsimään omista teoista. On niin vaikeaa elää itsensä kanssa... en tiedä mitä voisin tehdä asialle... jos elämä todellakin olisi kuin elokuvaa, kelaisin itseni vuodelle 2011 milloin kaikki rakkaus draama sai alkunsa.... tai sitten vaan pyyhkisin ne pois, niin ettei dvd levyssä esiinny enää kuin yksi iso naarmu parin pienemmän naarmun kanssa, keskellä' puhtautta..

No nyt yritän kumminkin siirtää ajatukseni mualle koska yksi hyvä ystävä on meillä yötä, ja haluan keskittyä mieluummin häneen kuin itseeni, minä niin vihaan sitä jos alan puhumaan itsestäni jotain mitä tunnen..jns.. koska saattaisin vaikuttaa säälittävältä. Mutta nyt keskityn mielummin ystävääni ja hänen huoliinsa sekä murheisiin, ja neuvon sekä autan häntä parhaani mukaan...

Viha

Mä niin vihaan mun ex:sää. sanompahan nyt vaan kun hermot pomppas kattoon sen soittaessa herra hyttyselle, ja manipuloidessa tätä tulemaan hänen luokseen, vaikka herra hyttynen oli väsynyt, ja pyöräillyt muutenkin koko päivän. Vihaan sitä kun herra hyttynen ei osaa puolustautua ja haluan auttaa siinä, mutta hän ei anna avulle tilaa... Huusin puhelimenluurin raivoten, mutte ex:säni minua kuuntele...hmmph....no jaah nyt katsomaan elokuvaa ja juomaan cappucinoa moi. : .. )

luottamus ~ ~

Moi taas. :)) kyllä olen nyt hyvällä tuulella sillä sain muutaman asian selvitettyä tässä päivän aikana. esim. Pican ja uhkan ihastumis jupakka on nyt ohi ja he ovat nyt kavereita, kuten minäkin olen heidän molempien kaveri. Pica tuli tänään meille joskus puol yhen aikaa ja lähti tos seittemän aikaa. On ihmeellistä, miten voinkaan luottaa häneen, vaikkei edes olla tunnettua kauaa.. uskaltauduin avautumaan sellaisista asioista mistä en ole kertonut kuin tietyille ihmisille...Ja hän uskaltautui avautumaan minulle, ja kertomaan asioitaan. Olen iloinen siitä, että hän uskaltaa luottaa minuun ja voin antaa hänelle tukeni sekä turvani, ja apuni.

Asiasta kukkaruukkuun... herra hyttynen sitä ja tätä jns... eilen kun kävi täällä pidimme hauskaa ja oltiin oikeesti aika lähekkäinkin, enkä ymmärrä häntä. Miksi? On outoa, että hän haluaa olla minun lähelläni, tehdä kaikkea pöljää jns... ja hän vihjailee sillä, että olisi ihastunut, mutta minusta tuntuu ettei kummiskaan ole... sillä sanoo olevansa liian kokematon... no joo joo... itehän minä sen aloitin, en halua alkaa hänen kanssaan koska hänen tulisi kokea paljon enemmän ennen minua, etten sitten turmelisi häntä. Mutta silti... öääh.... En haluaisi odottaa..... enkä unohtaa... vaikka kuinka yritän se on hyvin va
ikeaa... : / ... Noh jaah.... tylsä puheen aihe... mitäs sitten? hmm... no kirjoittelen taas huomenna jotain mälsää.. : /))

kolmiodraamaa ~ ~

Haikeaa... Kaikki menee aivan liian sekaiseksi yhdessä hujauksessa. Nimittäin eilen alkoi kolmiodraama, joka pitäisi selvittää piakkoin, mutta kun en haluaisi sotkeutua siihen tilanteeseen... En halua olla Pican ja uhkan tiellä. Huoh. Siis tämähän juttu menee nyt näin. Pica = ihastunut = uhka ja minä. Uhka = ihastunut = Pica ja minä. Minä = ihastunut = Pica ja uhka, sekä Herra hyttynen. Tilanne onkin hyvin hyvin monimutkainen, ja hankalasti selvitettävä....

Tiedetään, tiedetään... Minun pitää luopua Herra Hyttysen suhteen... ja jatkaa elämää miettimättä häntä. Sitten on ne kaksi joiden kanssa on nyt sekalainen tilanne...  Minun tunteeni tällä hetkellä = Tykkään enemmän Picasta kuin uhkasta, mutten haluaisi sekaantua tähän, koska minusta tuntuu, että Pica tykkää enemmän uhkasta kuin minusta... Tuntuu kuin olisin vain pieni roska heidän välissä... en tiedä. Ehkä mun pitäs vaan sanoo niille molemmille, että en aio olla kummankaan kanssa, ja et ne voi alkaa suhteeseen.... ehkä se ois sitte helpompaa, niin en ois ainakaan tiellä, vaikka se satuttaisiki mua, ja mun tunteita, mieluummin niin päin, kuin että he loukkaantuisivat, itsekkäistä teoistani... Mieluummin jään yksin. En oikeati halua enää satuttaa kenenkään tunteita, taikka olla näin hankallassa tilanteessa... En halua että minua edes liitettään tallaiseen tilanteeseen, koska tiedän, ettei minusta kummiskaan mihinkään ole... ja tiedän jo miltä tuntuu jäädä ulkopuolelle, taikka kun rakastamani taikka se johon olen ihastunut hylkää minut, voin ihan hyvin kohdata sen uudestaan, koska minähän olen vain tekopyhä.

Disco~

Tänään oli ihan normi päivä, ottamatta lukuun discoa, joka oli aika sekamelskaa, koko systeemi. Heräsin joskus yheksän maissa, jolloin herätin sen mun ystävän, joka oli yötä meillä. vietiin se kotiin, ja lähettii siitä sitte ouluun.

Illasta kaheksan aikaa menin R- kioskille, jos oli (se jonka nimesin:) Pica ja sen joku kaveri olkoon ny mörkö. En osannut oikeen puhua mitään, sillä uusi tyyppi vaikutti ulkonäöltään (ns.) pelottavalta, ja veti minut hiljaiseksi ilmeillään, sekä eleillään. Lähdimme sitten sinne discoon, ja jouduttiin oottaa noin vartti et päästiin sisälle, siinä meijän seuraan astui (itse keksityt nimet) sota ja uhka, joista tunsinkin jo entuustaan uhkan, vaikkei olla nähtykkään pitkään aikaan.

Dickon heti alkaessaan minulle tuli ulkopuolinen olo, koska Pica lähenteli koko ajan uhkaa, ja seurasi tätä joka paikkaan, ja uhka seurasi sotaa, joka vaelteli missä sattuu..jns... Minusta tuntui kuin olisin näkymätön, ja että minut oli kutsuttu
discoon ihan turhaan... no onneksi loppujen lopuksi ei ollut enää niin yksinäistä.... Seraava tilanne meni nimittäin niin, että uhka alkoi ns. lähennellä minua ..jns.... (Hän on ollut joskus ihastunut muhun...) sitten ku lähin ja halasin, nii se seuras mua pihalle, ja kysy et milloin voin nähä.. ja sovittiin, että syyslomal, sit se halas mua viel toisen kerran. Eihän täs ny ollu mitää ihmeellistä kerrottavaa mut aikamoinen kiertorata nimittäin = minä ihastunut picaan. Pica uhkaan, ja uhka muhun.. -.- hmm. :.. D

ajatus ~

Kirjoitin jo aijemmin päivällä, mutta vasta nyt muistin, että alkoi syysloma. Tai no minulle se ei olekkaan sen kummempi juttu, kun muutenkin olen sairaslomalla, mutta toisaalta tässä on ärsyttävät puolensakin...

"Herra hyttynen" meni tänään ryyppäämään ex:säni ja jonkun toisen hyypiön kanssa, haikea olo kun hän ei ole täällä... Hmm. Mutta en voi olla niin riippuvainen, joten pitää vain kestää. En tiedä tietenkään, että johtukoo tämä pelkästään riippuvuudesta, toisaalta mua vain häirittee juominen, Kun haluaisin suojella häntä siltä ärsyttävältä väkevältä juomalta. Tämäkin suojelus taitaa johtua vain siitä, että ex:säni on. ns. jo nyt nuoriso alkoholisti, ja isälläni vaikuttaa olevan jonkin näköinen alkoholi ongelma... joten en halua samanlain käyvän "herra hyttyselle." Mutta minä vain ylireagoin.. tiedän sen.

Tänään se ystäväni, joka kertoi seurustelevan entisen ystäväni kanssa tuli meille, joskus kolmen aikaan. Ihan hauskaa meillä on ollut, olen sentään joten kuten saanut masentavat ajatukseni siirrettyä syrjään, ja pyrkinyt olemaan hauska, sekä pöljä itseni. Hän teki poika ystävälleen rannekorun, sillä välin minä piirsin jotain suttuja paperille... tylsääh, eikö? Nyt hän jää yötä meille, vaikkei alunperin ollutkaan tarkoitus, mutta olen iloinen siitä, saanpahan seuraa yösi, sekä huomis aamuksi. Eikä haittaa vaikka olisikin tylsää, mieluummin tylsistyn kahdestaan jonkun toisen kanssa kuin yksin. hih hi

En nyt muista olenko jo kertonut, että menen huomen illalla discoon sen toisen ihastukseni kanssa voisin kutsua häntä nimellä "Pica" x) Kysin Picalta voinko tanssia hänen kanssaan hitaita kun hän oli laittanut fb: hin julkaisun siitä, että toivoo jonkun tanssivan hänen kanssaan. Mutta kun kyin Pica oli jo varattu omalle ihastukselleen, mutta sanoi silti, että haluaa tanssia
myös mun kaa ja ettei tarvi olla mustis. Olen iloinen siitä. heh he.

irottautua?

Tänään en hirveämmin ainakaan vielä ole miettinyt mitään, kaiketi lääkityksen nostaminen auttoi jonkin verran ahdistuneisuuteen. Sain jopa nukuttua viime yön hyvin, vihdoinkin :3.

Eilen "herra hyttynen" tuli käymään meillä illasta, tullessan jostain ihme sinfoniasta (mikälie koulun juttu kait O.o) Ensin tuntui aika haikealta, ja siltä kuin en tuntisi häntä enää, mutta vähän ajan kuluttua rentouduin, ja annoin jännityksen laantua, jolloin pystyin taas nauramaan "herra hyttysen" Ihmeellisille pöljille jutuilleen. Minun pitää vain totutella laannuttamaan liian suuret tunteeni, jos olen jo kerran pystynyt siihen, kyllä varmasti vie
lä toisenkin kerran... Paitsi etten ole kylläkään vieläkään toipunut ex:sästäni...mutta no jaa.

Talvikin alkaa lähestyä, lunta sataa, ja ulkona on ihan hiton kylmä. Kohta on marraskuu... Tuo muistoja mieleen. hmm. Sehän oli vuosi 2011 joskus marraskuun alussa, kun aloin seurustella ex:säni kanssa. Se oli aika ihmeellinen ilta tai oikeastaan keski yö, ja täysikuu hohtitaivaalla, pieni lumisade, ja katulamppujen hohto päällämme, keskellä hiljaista pyörätietä. Kun olin saattamassa häntä jonkin matkaan kotiin päin meiltä. Vaikka tuo teksti saattaa kuulostaakkin hiukan sadunomaiselta, mutta täyttä totta se on, en valehtele... mutten taaskaan ala puhumaan tämän enempää ex:sästäni, ellette siis halua tietää? Mutta joo, pitäisi varmaan yrittää keskittyä enemmän tulevaisuuteen, eikä pyöriä menneissä.... mutta en voi mitään sille, että mennyt pyörii mielessäni, varmaan loppu elämäni.... jos minulla on edes loppu elämää...

Epäonnistuminen

Kiduttavaa ajatella, että ex:säni pyörii edelleen mielessäni, vaikka erosta onkin jo lähemmäs 9-10 kuukautta. Hänen sanansa sekä tekonsa jäi kumminkin mieleeni varmaan loppu elämäkseni. Olen jopa nähnyt hänestä unia, jotka luettelen painajaisiksi, koska herään niihin keskellä yötä pelokkaana, ja hämmilläni. Kuvittelin jopa joskus, että palaisimme yhteen kun olemme aikuisia, ja molemmat on viisastuneet edes hitusen verran. Mutta nekin kuvitelmat jäi varjoon, kun hänestä alkaa pikku hiljaa tulla nuoriso alkoholisti., sillä ryyppää joka viikonloppu, sekä keskellä viikkoakin, vaikka olisikin koulua. En enää tunne häntä, missä se rakastamani pieni kusipää piileksii...?

En puhu sen enempää ex:sästäni, ellette halua välttämättä kuulla. Mutta nyt pitää miettiä toisia henkilöitä, sekä olla heidän kanssaan. Aloitetaanpas "herra hyttysellä." Okei myönnän hetinmiten epäonnistuvani väli tauon pitämisestä häneen. En pysty siihen, sillä olen riippuvainen hänen tuestaan, sekä turvastaan. Hän on minulle kuin ns. huumetta. En vain voi hylätä tätä, sillä tarvitsen häntä. Tyhmää eikö? Voisi luulla, että riippuvuutta aiheuttaa vain tupakka, huumet ja alkoholisti, mutta minun listaani kuuluu: tupakka, herra hyttynen, äiti ja ihmiset, etenkin ystävät. Listani on aika erikoinen, mutta minkäs sille voi kun en pärjää ilman ihmisten tukea, taikka hyväksymistä.. pöljää...?

itsekästä

Nimesin hänet "herra hyttyseksi" joten kutsun parasta ystävääni nyky hetkessä tällä nimellä. Jätän hänet rauhaan. Näin minä päätin.. jatkan elämää jonkin aikaa ilman häntä, ja yritän edetä elämässä niin, että löytäisin tulevan kumppanini jostain mualta... On hirveän kurja olo, ja tuntuu etten voisi keskittyä muhun kuin mennesseen, ja siihen mitä tuleva tuo.. ja minusta tuntuu, että tulevaisuuttani ei ole... se päättyy ennen kuin on alkanutkaan. Itsekästä eikö? Ja teko pyhää.

Suoraan sanoen säälittävää, kiistelen tässä omien tunteideni kanssa.... En pysty korjaamaan omia sirpaleitani yksin, minä tarvitsen jonkun... Jonkun joka oikeasti välittää.... Miksi aina yli reagoin? Jos jokin ei mene mieleni mukaan tunnen sen olevan minun omaa syytäni... itsekästä...

Elämä menneessä

Mietin koko ajan vanhoja asioita, joista en pääse yli vaikka kuinka yritän... mietin ex:sääni, mietin virheitäni, ja syylisyyttäni kaikkeen. Mietin olemassa oloani... kuka minä oikeasti olen? Miksi synnyin tänne maailmaan? Tyhmä kysymys, kun siihen ei saa millään vastaustakaan, tuntuu turhauttavalta. (Huoh.) Olenko edes elossa? ... Samat asiat toistuu mielessäni joka ilta ennen nukkumaan menoa, kunnes koittaa aamu, jolloin herään taas uuteen päivään, ja samat tuskalliset ajatukset ottavat taas minusta vallan... Kumpa vaan voisin olla, olla rauhassa ajatuksilta.... nukkua koko ajan.. silloin ei tarvitsisi kuin olla unessa... en tietäisi ympäritöstäni, mitä tapahtuisi, enkä tekisi mitään virheitä.... kumpa vaan voisinkin olla se "prinsessa Ruusunen.", joka nukkui ns. sata vuotta... silloin olisin itse jo vanha.... Mutta eihän se ole edes mahdollista.... ellei koomaa lasketa.

Tämä päivä on vain kulunut ajattelemalla.... En ole ollut, en ole havainnut ilmapiiriäni, mitä nyt tapahtuu. Tiedostin kumminkin tänään lääkäri (mikälie psygologi, psykiatteri onkaan) aikani, jossa päätettiin nostaa masennus lääkitystäni korkeammalle, ja uusia uusi unilääke reseptini, jotta saisin edes unta. Ajan jälkeen pidimme koulun kanssa palaverin, jossa oli myös se minun lääkärini, jolloin päätettiin, että sairaslomani jatkuu tämän vuoden loppuun asti, ja luultavasti kevääsenkin... Mutta minulle pitäisi kuulemma keksiä jotain kuntottavaa aktiteettiä (en osaa kirjoittaa) joka opettaisi minua, olemaan paikalla jossain. esim. koulussa, joka päivä, ja koko päivän.... Mutta en luota siihen, että tulisin koskaan parnutumaan tästä olo tilasta... En minä voi jatkaa elämääni näinkään, tiedän sen. Mutta se että haluanko edes jatkaa elämää... onkin aivan eri asia.


http://www.youtube.com/watch?v=pgQKj5ODvHA

Tunnustus ja myötä häpeä.

Tein sen.... Minä tunnustin... Ja olin oikeassa, ei tästä mitään tule..kun hän ei pidä minusta. Tai ehkä pitääkin, muttei niin korkealla tasolla kuin minä hänestä... Hän epäröi. Hetken jo luulin, että tunteet voisivat olla molemmin puoliset.. mutta taisin vain yli reakoida.... tunnen oloni jotenkin tosi typertyneeksi ja epämukavaksi... Tuntuu kuin olisin perhonen jonka siipi on revitty tuhanssiksi sirpaleiksi... enkä pysty lentämään.. joten jäin loukkuun.

Hän on ihastunut toiseen... kyllähän minä tiesin  sen jo kauan aikaa, mutten halunnut miettiä sitä tänään, vaan halusin saada vastauksen miljoonille kysymyksilleni, mitä minulla oli häntä kohtaan.. toisaalta on parempi näin. Minun ei ainakaan tarvitse kitua saman kysymyksen ympäröimänä enää kauempaa.... sanoin vain hänelle, että yritä iskeä se henkilö johon on ihastunut, ja että minä puhdistan sillä välin aivokoppani tunteistani... Mutta miksi hän silti puhuu meidän yhteisestä tulevaisuudesta... ja siitä että entä jos suhde ei onnistukkaan.... hän vihjaili minuun... Mutta ei! En ole niin itsekäs, että seurustelisin toisen kanssa vain sen vuoksi ettei hän halua loukata minua.... Taidan jonkin aikaa pysyä hänestä erossa, jotta saan itseni kasaan taas.... pitää vain odottaa mitä tlevaisuus tuo tullessaan...

http://www.youtube.com/watch?v=t2txpEX1LNQ&list=RD02dyI3xxowYEA

~ sirpale ~

Hän on parantunut!!! Puhun siis ystävästäni. Hän tulee tänään meille, ja minua jännittää kovasti, tuntuu kuin ns. "tuntematon saapuu." Onhan se tyhmää, mutta minkäs teen kun tunteeni laukkaa siellä sun täällä.... En tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Tuntuu siltä kuin haluaisin tunnustaa hänelle, haluan olla hänen, ja haluan että hän pitää minut omanaan, eikä päästä irti, mutta toisaalta tapaan huomenna sen toisen ihastukseni.. jota kohtaan minulla ei ole niin vahvoja tunteita, mutta tuntuu että voisin myös turvautua häneen, ja karkoittaa salatut tunteeni ystävääni kohtaan pois, jottei tulisi vain mitään surkeaa sattumaan, ja etten loukkaa häntä. Mutta loukkaanko sitten itseäni? Kyllä niin minä teen... karsin tunteet joita ei voi voittaa, ja yritän rakastua toiseen, jotten olisi niin yksinäinen..Mutta se on väärin! Ei se minua kohtaan ole väärin, mutta sitä kohtaan johon minun (ei niin voimakkaat) tunteet kohdistuu... olen todellakin vain tekopyhä.... En saisi antaa omien halujeni, taikka toiveideni sotkea toisten elämää... On siis turhaa elää, kun aina vain satuttaa jota kuta...

~ Olen kuin perhonen yksinäinen ja hauras, särkyvä ja sirpaleina. Lennän pitkin myrskyn tietä, valon polkua saavuttaen, joka aina vain karkaa luotain muisttuttaen.

Kahleet, edelleen puristavat sydämeni sopukassa, eivät päästä minua irti, kun päätöstäin en vielä ole valinnut kumpaan suuntaan lähtisin.... kenellä kahleeni avain  on? tiedätkö sinä, vaikko vain kuvittelen?~ ~

~ sorry...

En ole nähnyt parasta ystävääni viiteen päivään, koska hän on kipeänä. Miksi minulla on niin kova ikävä häntä? On normaalia ettei ystävät näe ihan joka päivä... mutta minulle se on kuin isku hampaiden väliin. Puristan nyrkkini lujasti kiinni, ja yritän tukahduttaa häilyvän yksinäisyyden ja riippuvuuden tunteet pois. On tyhmää ajatella, että hänestä voisi tulla kumppanini loppu elämäkseni. Mutta kun se vain tuntuu niin oikealta... miksi? Kumpa en tuntisi näin...

Laitoin viime yönä nukkumaan noin klo: 00:30 ja sain unen päästä kiinni vasta kahden jälkeen, sillä ajatukseni kieppuivat koko ajan hänessä. Kuvittelin turhuuksia meidän välillämme. En tiedä miksi mutta jopa naurahdin asialle, kun ajattelin meille kolme lasta jotka ovat kukin omanlaisiansa persoonia. Tyhmää!!! Olen vielä kyllä aika lapsi, kun kuvitelmatkin menee ihan överiksi... On varmaan tylsää lukea tätä tekstiä kun koko ajan jauhan yhtä ja samaa asiaa, josta en pääse yhtään eteen päin... voisiko joku teistä neuvoa mitä minun pitäisi tehdä? Jos lukee nämä kaikki tekstit tulee aika tarkkaan esille, että kiertelen ja kaartelen sen ystäväni suhteen, sanon välillä etten halua olla hänen kanssaa, koska hän ei ole tarpeeksi kokenut, enkä halua pilata tämän elämää, mutta toisaalta sanon haluavani olla hänen kanssa. Mutta kun en löydä mielelleni sopivaa pääte pysäkkiä... pitäisikö minun todella tällä kertaa kuunnella sydäntäni vaikko järkeä?

Elossa?

Ystäväni kertoi tänään aloittavansa seurustelu suhteen ns. entisen ystäväni kanssa. Olen onnelinnen hänen puolestaan, mutta miksi silti tunnen oloni haikeaksi? Johtuu varmaan siitä ettei minulla ole ketään jota rakastaa täysillä, ja jolle voisin luovuttaa sydämmeni henkeni uhalla. Haluaisin vain olla jonkun oma, jonkun sellaisen joka antaa elämälleni paremman suunnan. Vaikka olenkin ihminen, joka ei usko onnelliseen tulevaisuuteen, taikka parisuhteeseen, joka kestäisi loppu elämään saakka, voin kumminkin haaveilla...

Kerroin jo aijemmin siitä kuinka olen rakastunut parhaaseen ystävääni, enkä pysty myöntämään sitä hänelle taikka itselleni, mutta tuntuu kuin voisin jopa ehkä elää hänen kanssaan loppuun saakka, vaikka se tuntuisikin ihan hölmöltä ajatukselta. Yritän kumminkin peittää tunteen, ja olla ihastunut toiseen. Tai kyllä olen ihastunut yhteen toiseen henkilöönkin, jonka olen tuntenut vain vähän aikaa, ajattelen tätä koko ajan, ja haikailen hänen peräänsä... mutten usko, että siitä loppujenlopuksi tulisi mitään, jos olen koko ajan kiinni siinä parhaassa ystävässäni... Kaikki tuntuu niin vaikealta, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Ajan itseäni koko ajan loukkuun, ja kahlitsen oven jonka takaa en pääse karkuun... yritän vain olla olematon, mutta samalla elävä. En pysty arvostamaan itseäni, niinkuin ehkä pitäisi... onko se teko pyhää vai pelkkää sääliä? Miksei mieliala lääkkeeni voi estää ajatuksieni kulkua? En halua ajatella näin... Haluaisin vain päästää irti itsestäni...

Olenko edes elossa? on tuskallista ajatella näin... En tunne itseäni ihmiseksi, jolla olisi tilaa elää maapallon päällä ilman, että vahingoittaa jota kuta. Jos satutan toista en anna sitä itselleni ikinä anteeksi, vaikka kyse olisi kuinka pienestä virheestä tahansa. Jos toinen ahdistuu taikka tuntee olonsa epämukavaksi seurassani, Kostan sen itselleni samalla mitalla... Enkai vain ole liian hyvä uskoinen...?

http://www.youtube.com/watch?v=_MC3kYDV1i8

~Kuin iso veli ~ ~

Rakastan häntä, mutten vain tahdo myöntää sitä. 

On eräs ihminen, joka on minulle todella tärkeä. Hän on parhain ystäväni kautta aikojen. En pystyisi elämään ilman häntä. Tukeudunko häneen liikaa? Olen hänen kanssaan päivittäin, silloin jos ei nähdä soitan hänelle, taikka olen huolissani, olen riippuvainen tämän tuesta ja turvasta, sekä ystävyydestä, josta en halua luopua...
Olemme tunteneet jo yli kaksivuotta, vaikkei sekään ole kovin pitkä aika. Kerron hänelle kaikesta, hän tietää minun koko menneisyyteni ulkoa. Siksi hän on minulle kuin iso veli, ja minä tälle pikku sisko... Mutta miksi silti olen epävarma... Haluan hänelle onnea, ja että hän löytäisi jonkun jota rakastaa, mutta silti tunnen jossain sisälläni epätoivoa..ihan kuin haluaisin omistaa hänet kokonaan... se ei ole oikeuden mukaista. Mitä yritän tässä nyt sanoa? Luulen, että olen ihan hänen pauloissaan, rakastunut, eikä se ole pelkkää ihastumista. Mutten halua kumminkaan puuttua asiaan, en halua olla hänen kanssaan, koska hän on liian paljon vailla kokemuksia, en halua olla kokemusten tiellä, ja haluan hänen kokevan seurustelun ilman minun häsläystä ympärillä... En vain voi hyväksyä sitä jos loukkaan toisen tunteita omilla typerillä tunteillani taikka epätoivoisen säälittävällä käytökselläni.. joten mieluummin satutan itseäni.

kahlittu

Rakastan ystäviäni.

Rakastan ystäviäni, koska he tukevat minua, ja ovat lähelläni, vaikka minulla olisikin vaikeaa. Haluan olla heidän seurassaan pirteä peipponen, jolle voi puhua kaikesta, ja johon voi luottaa. En halua heidän kärsivän, taikka näkevän minun toista maailmaani, jonka kahlitsen sisääni. En halua upottaa heitä huoliini...
Miksi sitten joskus teen niin... miksi en pysty pitämään ahdistusta sisälläni, taikka omana tietonani... tuntuu niin vaikealta. On vaikeaa kantaa suurta takkaa pelkästään omilla harteillaan. Mutta pian minulla alkaa terapia, jolloin voin puhua huoletta vapaasti asioistani... Tyhmää eikö?

Jos voisin saada ystäväni ymmärtämään minua, tekisin sen heti. Mutta he eivät vain voi ymmärtää, vaikka yrittäisikin... He eivät voi tietää, sillä jokaisella ihmisellä on omat kokemuksensa, tunteensa.. jns. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Vaikka joku ihminen ei olisikaan kokenut niin raskasta taakkaa, voi hän silti vaipua syvempään masennukseen kuin se joka on kokenut enemmän, tai toisinpäin. Sillä jokaisella ihmisellä on omat tunteensa. Toiset ihmiset on vahvempia kuin toiset, toiset heikkoja ja herkkiä... ei sille vain voi mitään... mutta niitä ei saa verrata keskenään, eikä toisia saa pitää säällittävinä, kun he kertovat jotain itsestään! Hän ei ole teko pyhä! Sanon tämän vain koska. "kokemusta on..."

~ Olen vain heittiölle jätetty roska, jota potkitaan pitkin likaisia katuja. Minua ei huomata, taikka ajatella, koska en ole elossa. Mutta tunteeni on elossa. Olen vain roska, joka yrittää etsiä sitä kaato paikkaa johon muut roskat kuuluvat, ne roskat ovat ystäviäni. Haluan olla osa teitä kaikkia, vaikken olisikaan läsnä...~ ~

Kuka olen?

"Kuka minä olen?" On vaikeaa vastata kysymykseen, jolle ei itsekkään löydä virallista merkitystä. En löydä sanoja joilla kertoa...

On asioita joita en ole jakanut kuin omien ajatuksieni kanssa, mutta luulen, että voisin kirjoittaa elämästäni, sekä tunteistani, jotka piilottelevat syvällä mielessäni, pienen tarinan jota tekin voitte katsella. Aloitan tämän ensimmäisen blogi tekstini ajatuksillani, jotka pyörivät mielessäni nyt, enkä ala turhaan kertomaan tylsistä harrastuksistani taikka mistään muusta, jotka liittyy arkiaskareihini.

~Herkkä sieluni~ 

Tunnen usein oloni yksinäiseksi, sekä tuurhaantuneeksi maailman keskellä. Olen kuin minua ei olisi...  olen eloton, vaikka ystäväni olisivatkin tukenani. Vaikka ulkoa päin saatan vaikuttaakkin eloisalta, pirteältä, sekä ihan pöpi pervoilia ihmiseltä, olen sisältä päin jotain aivan muuta... olen jotain sellaista mitä muut ei tiedä. "Olen kahlittu menneisyyteen." Pelkkä ajatuskin siitä, että olisin vielä joskus onnellinen täysillä teholla, ja jaksaisin panostaa elämään, sekä harrastuksiini.. taikka tulevaisuuteen tuntuu mahdottomalta. Ja niin se varmaan onkin. Ei elämässä pysty olemaan onnellinen jos vihaa itseään 100:sta prosenttista lähes 98 prosenttia, eikä osaa olla vihaamatta. En osaa vihata muita... en osaa hylätä toisia, en pysty satuttamaan, taikka kertomaan tunteistani/ mielipiteistäni toisille. Osaan vain olla julma itselleni. Kun jokin asia painaa mieltäni, en kerro siitä kennellekkään, jos kerron ahdistun ahdistuksen keskellä lisää, ja tuntuu siltä kuin olisin säälittävä, kuin kerjäisin huomiota... sitten kadun kertomaani, ja saan olla vielä vihaisempi itselleni, mitä olen ollut jo. Mutta jos en sitten kertonutkaan, asia vaivaa minua kahtakauheammin, ja tuntuu kuin olisin hylätty... eikä kukaan halua auttaa.... en osaa selittää asioita kunnolla... mutta tässä oli jotain mieleni salaisuuksista, jotka vainoaa minua vakavan masennukseni keskellä.... http://www.youtube.com/watch?v=p1Au19a57_8