Elossa?

Ystäväni kertoi tänään aloittavansa seurustelu suhteen ns. entisen ystäväni kanssa. Olen onnelinnen hänen puolestaan, mutta miksi silti tunnen oloni haikeaksi? Johtuu varmaan siitä ettei minulla ole ketään jota rakastaa täysillä, ja jolle voisin luovuttaa sydämmeni henkeni uhalla. Haluaisin vain olla jonkun oma, jonkun sellaisen joka antaa elämälleni paremman suunnan. Vaikka olenkin ihminen, joka ei usko onnelliseen tulevaisuuteen, taikka parisuhteeseen, joka kestäisi loppu elämään saakka, voin kumminkin haaveilla...

Kerroin jo aijemmin siitä kuinka olen rakastunut parhaaseen ystävääni, enkä pysty myöntämään sitä hänelle taikka itselleni, mutta tuntuu kuin voisin jopa ehkä elää hänen kanssaan loppuun saakka, vaikka se tuntuisikin ihan hölmöltä ajatukselta. Yritän kumminkin peittää tunteen, ja olla ihastunut toiseen. Tai kyllä olen ihastunut yhteen toiseen henkilöönkin, jonka olen tuntenut vain vähän aikaa, ajattelen tätä koko ajan, ja haikailen hänen peräänsä... mutten usko, että siitä loppujenlopuksi tulisi mitään, jos olen koko ajan kiinni siinä parhaassa ystävässäni... Kaikki tuntuu niin vaikealta, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Ajan itseäni koko ajan loukkuun, ja kahlitsen oven jonka takaa en pääse karkuun... yritän vain olla olematon, mutta samalla elävä. En pysty arvostamaan itseäni, niinkuin ehkä pitäisi... onko se teko pyhää vai pelkkää sääliä? Miksei mieliala lääkkeeni voi estää ajatuksieni kulkua? En halua ajatella näin... Haluaisin vain päästää irti itsestäni...

Olenko edes elossa? on tuskallista ajatella näin... En tunne itseäni ihmiseksi, jolla olisi tilaa elää maapallon päällä ilman, että vahingoittaa jota kuta. Jos satutan toista en anna sitä itselleni ikinä anteeksi, vaikka kyse olisi kuinka pienestä virheestä tahansa. Jos toinen ahdistuu taikka tuntee olonsa epämukavaksi seurassani, Kostan sen itselleni samalla mitalla... Enkai vain ole liian hyvä uskoinen...?

http://www.youtube.com/watch?v=_MC3kYDV1i8