Rakastan häntä, mutten vain tahdo myöntää sitä.
On eräs ihminen, joka on minulle todella tärkeä. Hän on parhain ystäväni kautta aikojen. En pystyisi elämään ilman häntä. Tukeudunko häneen liikaa? Olen hänen kanssaan päivittäin, silloin jos ei nähdä soitan hänelle, taikka olen huolissani, olen riippuvainen tämän tuesta ja turvasta, sekä ystävyydestä, josta en halua luopua...
Olemme tunteneet jo yli kaksivuotta, vaikkei sekään ole kovin pitkä aika. Kerron hänelle kaikesta, hän tietää minun koko menneisyyteni ulkoa. Siksi hän on minulle kuin iso veli, ja minä tälle pikku sisko... Mutta miksi silti olen epävarma... Haluan hänelle onnea, ja että hän löytäisi jonkun jota rakastaa, mutta silti tunnen jossain sisälläni epätoivoa..ihan kuin haluaisin omistaa hänet kokonaan... se ei ole oikeuden mukaista. Mitä yritän tässä nyt sanoa? Luulen, että olen ihan hänen pauloissaan, rakastunut, eikä se ole pelkkää ihastumista. Mutten halua kumminkaan puuttua asiaan, en halua olla hänen kanssaan, koska hän on liian paljon vailla kokemuksia, en halua olla kokemusten tiellä, ja haluan hänen kokevan seurustelun ilman minun häsläystä ympärillä... En vain voi hyväksyä sitä jos loukkaan toisen tunteita omilla typerillä tunteillani taikka epätoivoisen säälittävällä käytökselläni.. joten mieluummin satutan itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti