Rakastan ystäviäni, koska he tukevat minua, ja ovat lähelläni, vaikka minulla olisikin vaikeaa. Haluan olla heidän seurassaan pirteä peipponen, jolle voi puhua kaikesta, ja johon voi luottaa. En halua heidän kärsivän, taikka näkevän minun toista maailmaani, jonka kahlitsen sisääni. En halua upottaa heitä huoliini...
Miksi sitten joskus teen niin... miksi en pysty pitämään ahdistusta sisälläni, taikka omana tietonani... tuntuu niin vaikealta. On vaikeaa kantaa suurta takkaa pelkästään omilla harteillaan. Mutta pian minulla alkaa terapia, jolloin voin puhua huoletta vapaasti asioistani... Tyhmää eikö?
Jos voisin saada ystäväni ymmärtämään minua, tekisin sen heti. Mutta he eivät vain voi ymmärtää, vaikka yrittäisikin... He eivät voi tietää, sillä jokaisella ihmisellä on omat kokemuksensa, tunteensa.. jns. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Vaikka joku ihminen ei olisikaan kokenut niin raskasta taakkaa, voi hän silti vaipua syvempään masennukseen kuin se joka on kokenut enemmän, tai toisinpäin. Sillä jokaisella ihmisellä on omat tunteensa. Toiset ihmiset on vahvempia kuin toiset, toiset heikkoja ja herkkiä... ei sille vain voi mitään... mutta niitä ei saa verrata keskenään, eikä toisia saa pitää säällittävinä, kun he kertovat jotain itsestään! Hän ei ole teko pyhä! Sanon tämän vain koska. "kokemusta on..."
~ Olen vain heittiölle jätetty roska, jota potkitaan pitkin likaisia katuja. Minua ei huomata, taikka ajatella, koska en ole elossa. Mutta tunteeni on elossa. Olen vain roska, joka yrittää etsiä sitä kaato paikkaa johon muut roskat kuuluvat, ne roskat ovat ystäviäni. Haluan olla osa teitä kaikkia, vaikken olisikaan läsnä...~ ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti