Onnelisuuden tunteeni on joten kuten pysynyt ennallaan, joka lienet hyvä asia ainakin joidenkin mielestä. Toisaalta on minulla ollut haasteitakin ylitettävänä viime viikon aikana. Henkilö jota en nimeltä mainitse, mutta on rakkaani oli luonani yötä keskiviikosta, perjantaihin, ja lauantaista sunnuntaihin. Hän on piristänyt päiviäni, ja pitänyt pääni joten kuten selkeänä ajatuksiltani, mutta torstaina tapahtui jotain mitä en itsekkään ymmärrä. Torstai yönä ajatukseni alkoivat vaeltelemaan menneisyydessäni, no sehän on jo minulle tuttua... mutta se että sain pahoja takaumia ala-aste ajoilta, on jo hitusen outoa. Nimittäin en ole koskaan ajatellut taikka muistellut ala- aste aikoja... mutta sitten yhtäkkiä mieleeni palasi muistoja joita en itsekkään ole muistanut. Sen seurauksena sain järjettömän pniikki kohtauksen... joka kerkesi mennä niin pitkälle että äänestäni kuului pientä hinguntaa... sen takia koska en saanut melkein ollenkaan happea, mutta onnekseni rakkaani oli vierelläni ja rauhoitti tilanteen niin, että hengitykseni tasaantui jolloin purskahdin itkuun. En ymmärrä. En sitten käsitä yhtään miten niin kaukainen muisto voi tulla niin elävästi mieleeni, että saisin sellaisen kohtauksen, ja vielä kaiken plussana minun oli ihan hirveän paha olla... en pystynyt kuin itkemään, en saanut ajatuksiani rauhoittumaan... Mielessäni kävi ,oppujenlopuksi kaikki itsetuhoiset ajatukseni mitä olen kantanut sisällä parinvuoden ajan. No onneksi ei tapahtunut kumminkaan sen enempää. paitsi perjantai iltana oli minulla myös ahdistusta.. mutten jaksa kirjoittaa siistä sen enempää.
Mikä minun on?
En käsitä... en ymmärrä mikä minun on kun ajatusmaailmani on ihan sekaisin, tai oikeastaan hormonini on ihan sekaisin... mutta se ei kohdu kuukautisista siitä olen varma.... tulen silloin tällöin hyvinkin ahdistuneeksi, toisaalta raivoa tahtomattani rakkailleni, ja olen myös välillä hyvinki onnellinen.... miksihän...hmm... No kait se on jotain tämän iän oireilua...ainakin luulisin...
Kuulin eilen ystävältäni, että hänen poikaystävänsä jätti hänet; mutta ero oli toisaalta helposti ymmärrettävissä, kun he oli puhuneet asiat läpi... Minun oli eilen ontto olo... en tiennyt mitä sanoa taikka tehdä.. mutta yritin kuitenkin joten kuten piristää hänen päiväänsä.. onhan hän minulle kuin sisko, enkä halua hänen kärsivän mistään pahasta. Toivon vaan, että ihmiset voisivat olla onnellisia... ja että pystyisin edes joten kuten auttamaan heitä sen saavuttamisessa... vaikken itse kykenisi siihen. Toivon että olen tarpeeksi hyvä edes auttamisessa... ja toisen elämän tien neuvomisessa, sekä olemalla joillekkin ihmisille turva paikka johon paeta peloilta, ja epämukavuuden tuntemuksilta... olen kiitollinen siitä jos joku oikeasti ajattelisi niin... ja todella luottaisi avun antooni.... se olisi minulle kallis arvoisin lahja mitä olisin koskaan saanut. Mutta kun en ole varma.. Kun en luota itseeni, taikka pidä tseäni minkään arvoisena ja olen mielestäni pelkkä lasin pala, joka viiltä haavoja jokaiseen ihmiseen joka tulee lähelle, silloin minun on myös vaikea hyväksyä sitä että joku todella voisi välittää minusta tai että joku todella haluaa ottaa apuni vastaan... ja luottaa siihen.... hmm.... jaa jaa.. ihan turhaa tästäkin on kirjoitaa....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti