sanon mitä sanon~~

"Sanoin mitä sanoin, kuten arvata saattaa sanoistani tulee aina totta."

Niin kuin arvelin. Tieni onneen on lyhyt, eikä ilo pysy luonani kuin hetken kevyen. En halua olla tällainen... en halua tuntea näin... mitä minä tunnen?

viha, ärtymys, stressi ja elämä painaa mieltäni. Olen koko ajan ärtynyt, huudan jokaiselle ihan ilman mitään syytäkään, huudan turhista pikku asioista, ja aiheutan toisille surua.... En halua... En kestä tätä... mikä minun on? Samaan aikaan kun olen ärtynyt, samalla kuin huudan, samalla kun vahingoitan, vahingoitan myös itseäni. Vihaan itseäni, syytän itseäni, en kestä itseäni. Miksi minun pitää satuttaa muita tahtomattani... se on väärin. Toiset syylistävät itseään minun teoistani... ja siitä että jos he tekivät jotain, joka saa minut ahdituneeksi... En halua heidän syyttävän itseään.. se tekee minusta säälittävän, ja tunteeni on hyvin ristiriitaiset itseni kanssa. Miksi? Miksi jos toiset syyttävät itseään tulen vielä huonommalle tuulelle, puran oman itseni vihaamisen muihin, huutamalla vastaan olevani itse syyllinen.... muttei he kuuntele.... minua masentaa... haluaisin itkeä... en kestä toisten kipua, joka on ansaittu minun itseni takia. En kestä olla masentunut.... kun toiset katsovat vierestä... en halua, että he käsittävät väärin.....

Sain eilen kohtauksen, Paniikki kohtauksen, joka johtui vihasta ja katkeruudestani itseäni kohtaan.... En pystynyt enää kontrolloimaan itseäni... en hallinnut kehoani... mieleni vain halusi....mitä? ... Satuttaa... Olin sekaisin, tunteeni pyöri tiuha vahtia mielessäni... En kestänyt olla tekemättä mitään, kun toisiin sattui itseni takia... minun piti kostaa.... Mutta olin
samalla peloissani... Pelkäsin kohtausta, sillä en käsittänyt mitä tein... En tuntenut kipua... hengitykseni oli raskas... ja hyvin nopea... niin  nopea, että äänestäni pääsi pientä hinguntaa.... Käteni raapi toisiaan... käsittämättäni sitä, että minulla todella jäi jäljet siitä... Onneksi exsäni ja ystäväni olivat vieressäni.... Annoin käteni exsäni haltuun, että tämä pitäisi ne aisoissa... jotten pystyisi enempää vahingoittamaan.... meinasin itkeä... raavin jalollani toisiaan... En osannut hillitä itseäni... minua pelotti..... kohtaus kesti suunnilleen vartin verran, jolloin aloin rauhoittua... ja puristauduin tiukasti ex:säni vartaloon kiinni, niin, ettei tämä päästänyt irti ja niin, että tajusin olevani vielä täällä........... Joo tämä saattaa kuulostaa ihan sepitetyltä tarinalta.. mutta ken uskoo niin uskoo... ei ole pakko uskoa jos ei halua.

Eilen silloin kuin sain kohtauksen... kadotin taas elämäni arvokkuuden... En kuulu tänne... En, koska satutan, ja satutan. Satutan lakkaamatta. En kestä. Miksi oma suruni aiheuttaa niin paljon kipua muille, miksi viha itseäni kohtaan, kääntyy heidän niskoille. Miksi he välittävät. En halua heidän välittämän.. Se on liikaa, liika minulle... En ansaitse sellaista kohtelua... En ansaitse olla olemassa. Miksi sitten jotkut ihmiset takertuu minunlaiseen hyypiöön? Miksi he eivät vain voisi päästää irti... Miksi he haluavat niin kovasti minun  elävän, vaikka tietävät olevani paha. He tietävät, etten ole se sama kuin ennen, ja he myös tietävät, että ansaitsen vihan harteilleni... Mutta siltikin he eivät ymmärrä... vöittävät vain itse samaa kuin minä... sanovat vihaavansa itseään... mutta vain sen vuoksi, että itsekin vihaan itseäni... he matkivat minun pahan suopaani, joka saa minut tuntemaan lisää syyllisyyttä harteilleni... lisää vihaa itselleni. Olen onnellin vasta sitten kun kaikki hyväksyvät itsensä, vasta kun he sanovat olevansa hyviä ihmisiä... Silloin voin tuntea, ettei minulla ole enää niin suurta vastuuta kannateltavanani.

Ihailen erästä ystävääni. Ihailen hänen voimaansa luottaa omaan vaistoonsa ja elämäänsä. Hän on minulle kuin se läheinen sisko jolle voi purkaa huolet, ilman, että hän pitäisi sitä itsensä syynä. Hän pitää itsestään huolta, hän osaa sanoa itseään hyvän näköiseksi jossain määrin... hänessä piilee jonkin verran sitä itse rakkautta, jota minäkin tarvitsisin.. edes hiukan selvitäkseni... Hän on minulle kuin lahja jumalalta. Esikuvani jota seuraan... Haluan, että vielä joskus minäkin pääsen samalle tasolle hänen kanssaan.. ja olisimme onnellisia... vain pientä huolta harteillamme kantaen. Mutta hän ei todellakaan ole niin itse rakas, joksi selityksieni kautta voisi luulla. Hän on herkkä... Hän ahdistuu samalla tavalla kuin me joilla on masennus. Hänellä on ongelmia, johon haluan olla avuksi.... Ja kyllä, kyllä hänkin tuntee itse syytöksiä, ja sun muuta mitä itsekkin tunnen. Siskoni, on täydellisin ihminen jota tiedän... Kumpa voisin itsekkin arvostaa elämää kuten hän.