Mieleni käy jatkuvaa sotaa itseni kanssa

En tiedä mistä kirjoittaa, pitäisikö olla vaiti ja antaa olla, vai jankata samaa, mutta eri muodossa. No nyt olen kipiänä, ja lämpö sekoittaa päätäni, että olen herkemmällä tuulella kuin normaalisti. Ei jaksa tehdä mitään, ja haluaisin vain olla, levätä ajatustei kanssa, käydä ne miljoonannen kerra läpi uudestaan, ja pohtia, mitä minun oikeasti kuuluu tehdä, ja mikä on se hyöty jota käytän täällä olessani olemassa.

Viikonloppu oli minun mieleeni ylä - sekä ala mäkeä. Välillä iloisuuteni oli vähän liiankin korkealla, ja toisaalta äyskin, vihasin ja surin. Ex:säni eli nykyiseni oli meillä torstaista sunnuntaihin asti yötä. Lauantaina kävimme hänen ja herra hyttysen kanssa pizzalla.. tai no minä söin kebabbia mutta kumminkin.. ja sitten herra hyttynenkin jäi meille yötä....jns... ääh en oikein osaa kirjoittaa tänne tekemisiäni, koska tunteelliset puolet pursua mieleltäni yli laitojen.

Olenko menettämässä itse hillinnän taas? Kun olen ja teen, ajatukset vaeltaa masennuksessa... kun olen ystävien kanssa aina aiheutan toiselle surua.... toiseksi ahditun... ja lopulta kuihdun. Tarkoitan, etten pysty enää käsittelemään asiota ilman, että itse joutuisin kärsimään siitä. En voi hyväksyä sitä, ettää joku toinen olisi syyllinen johonkin tekoon, jos itse olen ollut tilanteessa mukana, en aijo hyväksyä sitä että toiseen sattuu, ilman että itse olisi aiheuttanut jotain... minun mieleni jatkaa koko ajan vihan, sodan ja kostamisen kierrettä, eikä pääse siitä eroon, ennen kuin hyväksyisin itseni. Tuntuu mahdottomalta... Miten voisin muka joskus hyväksyä itseni, kun olen aiheuttanut pelkkää hallaa.... Ja miksei kukaan oikeasti usko minua.

Viha kiertää koko ajan mieltäni, en tiedä auttaisiko siihen se, että muut myöntäisivät minun pahan itseni... mutta ainakaan siihen ei  auta se, että toiset sanovat välittävänsä, taikka pitävänsä luonteestani, sillä tunnen niin vahva itse syyllisyyttä, etten voi hyväksyä, että he puhuvat totta, en kertakaikkiaan voi ymmärtää miksi he antavat minulle anteeksi... miksi he ei kosta... miksi he hymyilevät seurassani, miksi he välittävät? Tuntuu kuin ympärilläni olisi tällä hetkellä kolme suurta patsasta, jotka pitävät minua vankinaan heidän kehänsä sisällä. En pääse sieltä pois... He lähettävät minulle onnen tunteita, joita en ole edes ansainnut, he yrittävät parantaa kaikinvoimin oloani... vaikken olekkaan sen arvoinen. Olen vain pieni roska kolmen suuren patsaan rinnalla.... Eikö he vain voisi jo hyväksyä, että roskat kuuluu roskiin, ne ei kuulu säilytettäväksi, niitä ei kohdella kuin enkeliä!!! Ruumini eikä mielei kuulu tänne, se on jo läpensä paha. khoni sisällä on hirviö, jota ei voi hallita kuin minä itse... satuttamalla sitä... saan itselleni lohtua, että on minussa sentään jotain hyötyä..... Tuntuu kuin minun itse pitäisi pelastaa toiset itseltäni. Niinhän se on... mutta toisaalta sekin on liialti vaikeaa... osaisipa ihmiset myöntää syyllisyyteni, ettei minun tarvitsisi enää kärsiä olemassa olollani...