Miksi luottamus on niin hauras...? ~ ~

Miksi luottamus on niin hauras? Yksi teko, vaikkei se olisikaan tahallinen, taikka itselleen ymmärrettävä, voi katkaista pitäaikaisen siteen. Ketjun, Rikkoa sen keskeltä niin, ettei murtumaa saa enää korjattua...

Elämä on vaikeaa, varsinkin itselleen silloin, kun on tullut petetyksi luottamuksesta monia kertoja. Haavat ei parane koskaan... Vaikka sitä yritänkin toivoa. Pienikin teko saa mieleni kääntymään toista vastaan, jos toinen osoittaa teollaan, jotain sellaista mikä olisi ollut luottamukseni arvoista. Ihmisten on hankala ymmärtää, miten luuottamus voi särkyä niin pienestä, ellei ole itse kokenut samaa, ja joutunut pettymään monta kertaa.

Annan aina anteeksi teoille, vaikka ne vaikuttaakin mieleeni hyvin syvästi, sillä mieleni (masennukseni) ei voi antaa anteeksi toiselle taikka itselleni, jos toinen ei oisoita udelleen olevansa luottamuksen arvoinen. Masennukseni on siinä mielessä itsekäs ja jääräpää, että en osaa hallita sitä, ja se tekee mitä lystää milloin lystää. Se kääntä asiat nurin niskoin. Eli syyttää minua itseään toisten teoista, vaikkei se olekkaan olennaista, mutta silti otan syyllisyyden omille harteille, jolloin saan taas vihata itseäni entistä enemmän.

Teot ja niiden merkitys? Voi olla vaikeaa ymmärtää miksi syyttää itseään toisten teoista, mutta sillekin löytyy hyvin yksinkertainen selitys. Elämässä kaikki ei mene aina niinkuin satukirjoissa, me olemme myös osa draamaa, ainakin jossain vaiheessa elämää. Olen miettinyt jo pitkään järkevää selitystä itselleni, miksi syyttää itseään, mutta siihen on monia pitkäveteisiä syitä, joita en jaksa kirjoittaa tähän mutta yksi syy on tämä: Kun miettii elämän tarkoitusta. Miksi minut luotiin tähän maailmaan? Mikä syy sille on, koska kaikelle on jokin järkevä selitys. Mieli väittää, että olen tullut tänne satutettavaksi, niin että olen itse satuttaja... Toinen asia mikä liittyy samaan aiheeseen on se, että - Kukaan ihminen ei ole täydellinen - Eli kaikissa on omat vikansa. Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. se on vain harha kuva, joka on manipuloitu meidän päähämme pieninä. Tämä asia siis kertoo nyt siitä, että minussa täytyy olla jotain vikaa, että luottamustani koetellaan... En voi uskoa että se johtuisi vain toisen sanoista taikka teoista, koska niillekkin on oma merkityksensä, Ja merkitys syntyy siitä miten itse olet kohdellut toista, taikka mitä itse olet tehnyt....

ajan kanssa eläminen ~ ~

Miksei aika vain voisi pysähtyä, miksi emme voisi kelata nauhaa taaksepäin ja korjata virheitä, voisimmeko ehkä sitten elää onnellista elämää...?

On haikea olla, kun ei tiedä mitä toinen haluaa minusta. Lähettelen päivät pitkät fb chatissa viestejä Pican kanssa, mutten tiedä vieläkään varmaksi olisinko hänelle sopiva... Kun kuulen viestin äänen, menen heti katsomaan kännykän ruutua, jos se on pica hymyilen kuin mikäkin aasi, mutta jos se on joku toinen ilmeestäni värähtää pettymyksen tunne. Herra hyttynenkin on minulle nykyään pelkkä tunteellinen leikitteliä, en tiedä miksi, en haluaisi pitää häntä sellaisen, kun hän kumminkin on ystäväni, mutta aina kun hän tulee meille pieni vihan liekki syttyy kehossani, enkä pysty olemaan normaali.... 

Ahdistaa niin että voisin satuttaa... Se mitä teen itselleni jää varjoon kaikkien muiden salaisuuksien kanssa, mutta se mitä tunnen, saa minut kärsimään omista teoista. On niin vaikeaa elää itsensä kanssa... en tiedä mitä voisin tehdä asialle... jos elämä todellakin olisi kuin elokuvaa, kelaisin itseni vuodelle 2011 milloin kaikki rakkaus draama sai alkunsa.... tai sitten vaan pyyhkisin ne pois, niin ettei dvd levyssä esiinny enää kuin yksi iso naarmu parin pienemmän naarmun kanssa, keskellä' puhtautta..

No nyt yritän kumminkin siirtää ajatukseni mualle koska yksi hyvä ystävä on meillä yötä, ja haluan keskittyä mieluummin häneen kuin itseeni, minä niin vihaan sitä jos alan puhumaan itsestäni jotain mitä tunnen..jns.. koska saattaisin vaikuttaa säälittävältä. Mutta nyt keskityn mielummin ystävääni ja hänen huoliinsa sekä murheisiin, ja neuvon sekä autan häntä parhaani mukaan...

Viha

Mä niin vihaan mun ex:sää. sanompahan nyt vaan kun hermot pomppas kattoon sen soittaessa herra hyttyselle, ja manipuloidessa tätä tulemaan hänen luokseen, vaikka herra hyttynen oli väsynyt, ja pyöräillyt muutenkin koko päivän. Vihaan sitä kun herra hyttynen ei osaa puolustautua ja haluan auttaa siinä, mutta hän ei anna avulle tilaa... Huusin puhelimenluurin raivoten, mutte ex:säni minua kuuntele...hmmph....no jaah nyt katsomaan elokuvaa ja juomaan cappucinoa moi. : .. )

luottamus ~ ~

Moi taas. :)) kyllä olen nyt hyvällä tuulella sillä sain muutaman asian selvitettyä tässä päivän aikana. esim. Pican ja uhkan ihastumis jupakka on nyt ohi ja he ovat nyt kavereita, kuten minäkin olen heidän molempien kaveri. Pica tuli tänään meille joskus puol yhen aikaa ja lähti tos seittemän aikaa. On ihmeellistä, miten voinkaan luottaa häneen, vaikkei edes olla tunnettua kauaa.. uskaltauduin avautumaan sellaisista asioista mistä en ole kertonut kuin tietyille ihmisille...Ja hän uskaltautui avautumaan minulle, ja kertomaan asioitaan. Olen iloinen siitä, että hän uskaltaa luottaa minuun ja voin antaa hänelle tukeni sekä turvani, ja apuni.

Asiasta kukkaruukkuun... herra hyttynen sitä ja tätä jns... eilen kun kävi täällä pidimme hauskaa ja oltiin oikeesti aika lähekkäinkin, enkä ymmärrä häntä. Miksi? On outoa, että hän haluaa olla minun lähelläni, tehdä kaikkea pöljää jns... ja hän vihjailee sillä, että olisi ihastunut, mutta minusta tuntuu ettei kummiskaan ole... sillä sanoo olevansa liian kokematon... no joo joo... itehän minä sen aloitin, en halua alkaa hänen kanssaan koska hänen tulisi kokea paljon enemmän ennen minua, etten sitten turmelisi häntä. Mutta silti... öääh.... En haluaisi odottaa..... enkä unohtaa... vaikka kuinka yritän se on hyvin va
ikeaa... : / ... Noh jaah.... tylsä puheen aihe... mitäs sitten? hmm... no kirjoittelen taas huomenna jotain mälsää.. : /))

kolmiodraamaa ~ ~

Haikeaa... Kaikki menee aivan liian sekaiseksi yhdessä hujauksessa. Nimittäin eilen alkoi kolmiodraama, joka pitäisi selvittää piakkoin, mutta kun en haluaisi sotkeutua siihen tilanteeseen... En halua olla Pican ja uhkan tiellä. Huoh. Siis tämähän juttu menee nyt näin. Pica = ihastunut = uhka ja minä. Uhka = ihastunut = Pica ja minä. Minä = ihastunut = Pica ja uhka, sekä Herra hyttynen. Tilanne onkin hyvin hyvin monimutkainen, ja hankalasti selvitettävä....

Tiedetään, tiedetään... Minun pitää luopua Herra Hyttysen suhteen... ja jatkaa elämää miettimättä häntä. Sitten on ne kaksi joiden kanssa on nyt sekalainen tilanne...  Minun tunteeni tällä hetkellä = Tykkään enemmän Picasta kuin uhkasta, mutten haluaisi sekaantua tähän, koska minusta tuntuu, että Pica tykkää enemmän uhkasta kuin minusta... Tuntuu kuin olisin vain pieni roska heidän välissä... en tiedä. Ehkä mun pitäs vaan sanoo niille molemmille, että en aio olla kummankaan kanssa, ja et ne voi alkaa suhteeseen.... ehkä se ois sitte helpompaa, niin en ois ainakaan tiellä, vaikka se satuttaisiki mua, ja mun tunteita, mieluummin niin päin, kuin että he loukkaantuisivat, itsekkäistä teoistani... Mieluummin jään yksin. En oikeati halua enää satuttaa kenenkään tunteita, taikka olla näin hankallassa tilanteessa... En halua että minua edes liitettään tallaiseen tilanteeseen, koska tiedän, ettei minusta kummiskaan mihinkään ole... ja tiedän jo miltä tuntuu jäädä ulkopuolelle, taikka kun rakastamani taikka se johon olen ihastunut hylkää minut, voin ihan hyvin kohdata sen uudestaan, koska minähän olen vain tekopyhä.

Disco~

Tänään oli ihan normi päivä, ottamatta lukuun discoa, joka oli aika sekamelskaa, koko systeemi. Heräsin joskus yheksän maissa, jolloin herätin sen mun ystävän, joka oli yötä meillä. vietiin se kotiin, ja lähettii siitä sitte ouluun.

Illasta kaheksan aikaa menin R- kioskille, jos oli (se jonka nimesin:) Pica ja sen joku kaveri olkoon ny mörkö. En osannut oikeen puhua mitään, sillä uusi tyyppi vaikutti ulkonäöltään (ns.) pelottavalta, ja veti minut hiljaiseksi ilmeillään, sekä eleillään. Lähdimme sitten sinne discoon, ja jouduttiin oottaa noin vartti et päästiin sisälle, siinä meijän seuraan astui (itse keksityt nimet) sota ja uhka, joista tunsinkin jo entuustaan uhkan, vaikkei olla nähtykkään pitkään aikaan.

Dickon heti alkaessaan minulle tuli ulkopuolinen olo, koska Pica lähenteli koko ajan uhkaa, ja seurasi tätä joka paikkaan, ja uhka seurasi sotaa, joka vaelteli missä sattuu..jns... Minusta tuntui kuin olisin näkymätön, ja että minut oli kutsuttu
discoon ihan turhaan... no onneksi loppujen lopuksi ei ollut enää niin yksinäistä.... Seraava tilanne meni nimittäin niin, että uhka alkoi ns. lähennellä minua ..jns.... (Hän on ollut joskus ihastunut muhun...) sitten ku lähin ja halasin, nii se seuras mua pihalle, ja kysy et milloin voin nähä.. ja sovittiin, että syyslomal, sit se halas mua viel toisen kerran. Eihän täs ny ollu mitää ihmeellistä kerrottavaa mut aikamoinen kiertorata nimittäin = minä ihastunut picaan. Pica uhkaan, ja uhka muhun.. -.- hmm. :.. D

ajatus ~

Kirjoitin jo aijemmin päivällä, mutta vasta nyt muistin, että alkoi syysloma. Tai no minulle se ei olekkaan sen kummempi juttu, kun muutenkin olen sairaslomalla, mutta toisaalta tässä on ärsyttävät puolensakin...

"Herra hyttynen" meni tänään ryyppäämään ex:säni ja jonkun toisen hyypiön kanssa, haikea olo kun hän ei ole täällä... Hmm. Mutta en voi olla niin riippuvainen, joten pitää vain kestää. En tiedä tietenkään, että johtukoo tämä pelkästään riippuvuudesta, toisaalta mua vain häirittee juominen, Kun haluaisin suojella häntä siltä ärsyttävältä väkevältä juomalta. Tämäkin suojelus taitaa johtua vain siitä, että ex:säni on. ns. jo nyt nuoriso alkoholisti, ja isälläni vaikuttaa olevan jonkin näköinen alkoholi ongelma... joten en halua samanlain käyvän "herra hyttyselle." Mutta minä vain ylireagoin.. tiedän sen.

Tänään se ystäväni, joka kertoi seurustelevan entisen ystäväni kanssa tuli meille, joskus kolmen aikaan. Ihan hauskaa meillä on ollut, olen sentään joten kuten saanut masentavat ajatukseni siirrettyä syrjään, ja pyrkinyt olemaan hauska, sekä pöljä itseni. Hän teki poika ystävälleen rannekorun, sillä välin minä piirsin jotain suttuja paperille... tylsääh, eikö? Nyt hän jää yötä meille, vaikkei alunperin ollutkaan tarkoitus, mutta olen iloinen siitä, saanpahan seuraa yösi, sekä huomis aamuksi. Eikä haittaa vaikka olisikin tylsää, mieluummin tylsistyn kahdestaan jonkun toisen kanssa kuin yksin. hih hi

En nyt muista olenko jo kertonut, että menen huomen illalla discoon sen toisen ihastukseni kanssa voisin kutsua häntä nimellä "Pica" x) Kysin Picalta voinko tanssia hänen kanssaan hitaita kun hän oli laittanut fb: hin julkaisun siitä, että toivoo jonkun tanssivan hänen kanssaan. Mutta kun kyin Pica oli jo varattu omalle ihastukselleen, mutta sanoi silti, että haluaa tanssia
myös mun kaa ja ettei tarvi olla mustis. Olen iloinen siitä. heh he.

irottautua?

Tänään en hirveämmin ainakaan vielä ole miettinyt mitään, kaiketi lääkityksen nostaminen auttoi jonkin verran ahdistuneisuuteen. Sain jopa nukuttua viime yön hyvin, vihdoinkin :3.

Eilen "herra hyttynen" tuli käymään meillä illasta, tullessan jostain ihme sinfoniasta (mikälie koulun juttu kait O.o) Ensin tuntui aika haikealta, ja siltä kuin en tuntisi häntä enää, mutta vähän ajan kuluttua rentouduin, ja annoin jännityksen laantua, jolloin pystyin taas nauramaan "herra hyttysen" Ihmeellisille pöljille jutuilleen. Minun pitää vain totutella laannuttamaan liian suuret tunteeni, jos olen jo kerran pystynyt siihen, kyllä varmasti vie
lä toisenkin kerran... Paitsi etten ole kylläkään vieläkään toipunut ex:sästäni...mutta no jaa.

Talvikin alkaa lähestyä, lunta sataa, ja ulkona on ihan hiton kylmä. Kohta on marraskuu... Tuo muistoja mieleen. hmm. Sehän oli vuosi 2011 joskus marraskuun alussa, kun aloin seurustella ex:säni kanssa. Se oli aika ihmeellinen ilta tai oikeastaan keski yö, ja täysikuu hohtitaivaalla, pieni lumisade, ja katulamppujen hohto päällämme, keskellä hiljaista pyörätietä. Kun olin saattamassa häntä jonkin matkaan kotiin päin meiltä. Vaikka tuo teksti saattaa kuulostaakkin hiukan sadunomaiselta, mutta täyttä totta se on, en valehtele... mutten taaskaan ala puhumaan tämän enempää ex:sästäni, ellette siis halua tietää? Mutta joo, pitäisi varmaan yrittää keskittyä enemmän tulevaisuuteen, eikä pyöriä menneissä.... mutta en voi mitään sille, että mennyt pyörii mielessäni, varmaan loppu elämäni.... jos minulla on edes loppu elämää...

Epäonnistuminen

Kiduttavaa ajatella, että ex:säni pyörii edelleen mielessäni, vaikka erosta onkin jo lähemmäs 9-10 kuukautta. Hänen sanansa sekä tekonsa jäi kumminkin mieleeni varmaan loppu elämäkseni. Olen jopa nähnyt hänestä unia, jotka luettelen painajaisiksi, koska herään niihin keskellä yötä pelokkaana, ja hämmilläni. Kuvittelin jopa joskus, että palaisimme yhteen kun olemme aikuisia, ja molemmat on viisastuneet edes hitusen verran. Mutta nekin kuvitelmat jäi varjoon, kun hänestä alkaa pikku hiljaa tulla nuoriso alkoholisti., sillä ryyppää joka viikonloppu, sekä keskellä viikkoakin, vaikka olisikin koulua. En enää tunne häntä, missä se rakastamani pieni kusipää piileksii...?

En puhu sen enempää ex:sästäni, ellette halua välttämättä kuulla. Mutta nyt pitää miettiä toisia henkilöitä, sekä olla heidän kanssaan. Aloitetaanpas "herra hyttysellä." Okei myönnän hetinmiten epäonnistuvani väli tauon pitämisestä häneen. En pysty siihen, sillä olen riippuvainen hänen tuestaan, sekä turvastaan. Hän on minulle kuin ns. huumetta. En vain voi hylätä tätä, sillä tarvitsen häntä. Tyhmää eikö? Voisi luulla, että riippuvuutta aiheuttaa vain tupakka, huumet ja alkoholisti, mutta minun listaani kuuluu: tupakka, herra hyttynen, äiti ja ihmiset, etenkin ystävät. Listani on aika erikoinen, mutta minkäs sille voi kun en pärjää ilman ihmisten tukea, taikka hyväksymistä.. pöljää...?

itsekästä

Nimesin hänet "herra hyttyseksi" joten kutsun parasta ystävääni nyky hetkessä tällä nimellä. Jätän hänet rauhaan. Näin minä päätin.. jatkan elämää jonkin aikaa ilman häntä, ja yritän edetä elämässä niin, että löytäisin tulevan kumppanini jostain mualta... On hirveän kurja olo, ja tuntuu etten voisi keskittyä muhun kuin mennesseen, ja siihen mitä tuleva tuo.. ja minusta tuntuu, että tulevaisuuttani ei ole... se päättyy ennen kuin on alkanutkaan. Itsekästä eikö? Ja teko pyhää.

Suoraan sanoen säälittävää, kiistelen tässä omien tunteideni kanssa.... En pysty korjaamaan omia sirpaleitani yksin, minä tarvitsen jonkun... Jonkun joka oikeasti välittää.... Miksi aina yli reagoin? Jos jokin ei mene mieleni mukaan tunnen sen olevan minun omaa syytäni... itsekästä...

Elämä menneessä

Mietin koko ajan vanhoja asioita, joista en pääse yli vaikka kuinka yritän... mietin ex:sääni, mietin virheitäni, ja syylisyyttäni kaikkeen. Mietin olemassa oloani... kuka minä oikeasti olen? Miksi synnyin tänne maailmaan? Tyhmä kysymys, kun siihen ei saa millään vastaustakaan, tuntuu turhauttavalta. (Huoh.) Olenko edes elossa? ... Samat asiat toistuu mielessäni joka ilta ennen nukkumaan menoa, kunnes koittaa aamu, jolloin herään taas uuteen päivään, ja samat tuskalliset ajatukset ottavat taas minusta vallan... Kumpa vaan voisin olla, olla rauhassa ajatuksilta.... nukkua koko ajan.. silloin ei tarvitsisi kuin olla unessa... en tietäisi ympäritöstäni, mitä tapahtuisi, enkä tekisi mitään virheitä.... kumpa vaan voisinkin olla se "prinsessa Ruusunen.", joka nukkui ns. sata vuotta... silloin olisin itse jo vanha.... Mutta eihän se ole edes mahdollista.... ellei koomaa lasketa.

Tämä päivä on vain kulunut ajattelemalla.... En ole ollut, en ole havainnut ilmapiiriäni, mitä nyt tapahtuu. Tiedostin kumminkin tänään lääkäri (mikälie psygologi, psykiatteri onkaan) aikani, jossa päätettiin nostaa masennus lääkitystäni korkeammalle, ja uusia uusi unilääke reseptini, jotta saisin edes unta. Ajan jälkeen pidimme koulun kanssa palaverin, jossa oli myös se minun lääkärini, jolloin päätettiin, että sairaslomani jatkuu tämän vuoden loppuun asti, ja luultavasti kevääsenkin... Mutta minulle pitäisi kuulemma keksiä jotain kuntottavaa aktiteettiä (en osaa kirjoittaa) joka opettaisi minua, olemaan paikalla jossain. esim. koulussa, joka päivä, ja koko päivän.... Mutta en luota siihen, että tulisin koskaan parnutumaan tästä olo tilasta... En minä voi jatkaa elämääni näinkään, tiedän sen. Mutta se että haluanko edes jatkaa elämää... onkin aivan eri asia.


http://www.youtube.com/watch?v=pgQKj5ODvHA

Tunnustus ja myötä häpeä.

Tein sen.... Minä tunnustin... Ja olin oikeassa, ei tästä mitään tule..kun hän ei pidä minusta. Tai ehkä pitääkin, muttei niin korkealla tasolla kuin minä hänestä... Hän epäröi. Hetken jo luulin, että tunteet voisivat olla molemmin puoliset.. mutta taisin vain yli reakoida.... tunnen oloni jotenkin tosi typertyneeksi ja epämukavaksi... Tuntuu kuin olisin perhonen jonka siipi on revitty tuhanssiksi sirpaleiksi... enkä pysty lentämään.. joten jäin loukkuun.

Hän on ihastunut toiseen... kyllähän minä tiesin  sen jo kauan aikaa, mutten halunnut miettiä sitä tänään, vaan halusin saada vastauksen miljoonille kysymyksilleni, mitä minulla oli häntä kohtaan.. toisaalta on parempi näin. Minun ei ainakaan tarvitse kitua saman kysymyksen ympäröimänä enää kauempaa.... sanoin vain hänelle, että yritä iskeä se henkilö johon on ihastunut, ja että minä puhdistan sillä välin aivokoppani tunteistani... Mutta miksi hän silti puhuu meidän yhteisestä tulevaisuudesta... ja siitä että entä jos suhde ei onnistukkaan.... hän vihjaili minuun... Mutta ei! En ole niin itsekäs, että seurustelisin toisen kanssa vain sen vuoksi ettei hän halua loukata minua.... Taidan jonkin aikaa pysyä hänestä erossa, jotta saan itseni kasaan taas.... pitää vain odottaa mitä tlevaisuus tuo tullessaan...

http://www.youtube.com/watch?v=t2txpEX1LNQ&list=RD02dyI3xxowYEA

~ sirpale ~

Hän on parantunut!!! Puhun siis ystävästäni. Hän tulee tänään meille, ja minua jännittää kovasti, tuntuu kuin ns. "tuntematon saapuu." Onhan se tyhmää, mutta minkäs teen kun tunteeni laukkaa siellä sun täällä.... En tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Tuntuu siltä kuin haluaisin tunnustaa hänelle, haluan olla hänen, ja haluan että hän pitää minut omanaan, eikä päästä irti, mutta toisaalta tapaan huomenna sen toisen ihastukseni.. jota kohtaan minulla ei ole niin vahvoja tunteita, mutta tuntuu että voisin myös turvautua häneen, ja karkoittaa salatut tunteeni ystävääni kohtaan pois, jottei tulisi vain mitään surkeaa sattumaan, ja etten loukkaa häntä. Mutta loukkaanko sitten itseäni? Kyllä niin minä teen... karsin tunteet joita ei voi voittaa, ja yritän rakastua toiseen, jotten olisi niin yksinäinen..Mutta se on väärin! Ei se minua kohtaan ole väärin, mutta sitä kohtaan johon minun (ei niin voimakkaat) tunteet kohdistuu... olen todellakin vain tekopyhä.... En saisi antaa omien halujeni, taikka toiveideni sotkea toisten elämää... On siis turhaa elää, kun aina vain satuttaa jota kuta...

~ Olen kuin perhonen yksinäinen ja hauras, särkyvä ja sirpaleina. Lennän pitkin myrskyn tietä, valon polkua saavuttaen, joka aina vain karkaa luotain muisttuttaen.

Kahleet, edelleen puristavat sydämeni sopukassa, eivät päästä minua irti, kun päätöstäin en vielä ole valinnut kumpaan suuntaan lähtisin.... kenellä kahleeni avain  on? tiedätkö sinä, vaikko vain kuvittelen?~ ~

~ sorry...

En ole nähnyt parasta ystävääni viiteen päivään, koska hän on kipeänä. Miksi minulla on niin kova ikävä häntä? On normaalia ettei ystävät näe ihan joka päivä... mutta minulle se on kuin isku hampaiden väliin. Puristan nyrkkini lujasti kiinni, ja yritän tukahduttaa häilyvän yksinäisyyden ja riippuvuuden tunteet pois. On tyhmää ajatella, että hänestä voisi tulla kumppanini loppu elämäkseni. Mutta kun se vain tuntuu niin oikealta... miksi? Kumpa en tuntisi näin...

Laitoin viime yönä nukkumaan noin klo: 00:30 ja sain unen päästä kiinni vasta kahden jälkeen, sillä ajatukseni kieppuivat koko ajan hänessä. Kuvittelin turhuuksia meidän välillämme. En tiedä miksi mutta jopa naurahdin asialle, kun ajattelin meille kolme lasta jotka ovat kukin omanlaisiansa persoonia. Tyhmää!!! Olen vielä kyllä aika lapsi, kun kuvitelmatkin menee ihan överiksi... On varmaan tylsää lukea tätä tekstiä kun koko ajan jauhan yhtä ja samaa asiaa, josta en pääse yhtään eteen päin... voisiko joku teistä neuvoa mitä minun pitäisi tehdä? Jos lukee nämä kaikki tekstit tulee aika tarkkaan esille, että kiertelen ja kaartelen sen ystäväni suhteen, sanon välillä etten halua olla hänen kanssaa, koska hän ei ole tarpeeksi kokenut, enkä halua pilata tämän elämää, mutta toisaalta sanon haluavani olla hänen kanssa. Mutta kun en löydä mielelleni sopivaa pääte pysäkkiä... pitäisikö minun todella tällä kertaa kuunnella sydäntäni vaikko järkeä?

Elossa?

Ystäväni kertoi tänään aloittavansa seurustelu suhteen ns. entisen ystäväni kanssa. Olen onnelinnen hänen puolestaan, mutta miksi silti tunnen oloni haikeaksi? Johtuu varmaan siitä ettei minulla ole ketään jota rakastaa täysillä, ja jolle voisin luovuttaa sydämmeni henkeni uhalla. Haluaisin vain olla jonkun oma, jonkun sellaisen joka antaa elämälleni paremman suunnan. Vaikka olenkin ihminen, joka ei usko onnelliseen tulevaisuuteen, taikka parisuhteeseen, joka kestäisi loppu elämään saakka, voin kumminkin haaveilla...

Kerroin jo aijemmin siitä kuinka olen rakastunut parhaaseen ystävääni, enkä pysty myöntämään sitä hänelle taikka itselleni, mutta tuntuu kuin voisin jopa ehkä elää hänen kanssaan loppuun saakka, vaikka se tuntuisikin ihan hölmöltä ajatukselta. Yritän kumminkin peittää tunteen, ja olla ihastunut toiseen. Tai kyllä olen ihastunut yhteen toiseen henkilöönkin, jonka olen tuntenut vain vähän aikaa, ajattelen tätä koko ajan, ja haikailen hänen peräänsä... mutten usko, että siitä loppujenlopuksi tulisi mitään, jos olen koko ajan kiinni siinä parhaassa ystävässäni... Kaikki tuntuu niin vaikealta, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Ajan itseäni koko ajan loukkuun, ja kahlitsen oven jonka takaa en pääse karkuun... yritän vain olla olematon, mutta samalla elävä. En pysty arvostamaan itseäni, niinkuin ehkä pitäisi... onko se teko pyhää vai pelkkää sääliä? Miksei mieliala lääkkeeni voi estää ajatuksieni kulkua? En halua ajatella näin... Haluaisin vain päästää irti itsestäni...

Olenko edes elossa? on tuskallista ajatella näin... En tunne itseäni ihmiseksi, jolla olisi tilaa elää maapallon päällä ilman, että vahingoittaa jota kuta. Jos satutan toista en anna sitä itselleni ikinä anteeksi, vaikka kyse olisi kuinka pienestä virheestä tahansa. Jos toinen ahdistuu taikka tuntee olonsa epämukavaksi seurassani, Kostan sen itselleni samalla mitalla... Enkai vain ole liian hyvä uskoinen...?

http://www.youtube.com/watch?v=_MC3kYDV1i8

~Kuin iso veli ~ ~

Rakastan häntä, mutten vain tahdo myöntää sitä. 

On eräs ihminen, joka on minulle todella tärkeä. Hän on parhain ystäväni kautta aikojen. En pystyisi elämään ilman häntä. Tukeudunko häneen liikaa? Olen hänen kanssaan päivittäin, silloin jos ei nähdä soitan hänelle, taikka olen huolissani, olen riippuvainen tämän tuesta ja turvasta, sekä ystävyydestä, josta en halua luopua...
Olemme tunteneet jo yli kaksivuotta, vaikkei sekään ole kovin pitkä aika. Kerron hänelle kaikesta, hän tietää minun koko menneisyyteni ulkoa. Siksi hän on minulle kuin iso veli, ja minä tälle pikku sisko... Mutta miksi silti olen epävarma... Haluan hänelle onnea, ja että hän löytäisi jonkun jota rakastaa, mutta silti tunnen jossain sisälläni epätoivoa..ihan kuin haluaisin omistaa hänet kokonaan... se ei ole oikeuden mukaista. Mitä yritän tässä nyt sanoa? Luulen, että olen ihan hänen pauloissaan, rakastunut, eikä se ole pelkkää ihastumista. Mutten halua kumminkaan puuttua asiaan, en halua olla hänen kanssaan, koska hän on liian paljon vailla kokemuksia, en halua olla kokemusten tiellä, ja haluan hänen kokevan seurustelun ilman minun häsläystä ympärillä... En vain voi hyväksyä sitä jos loukkaan toisen tunteita omilla typerillä tunteillani taikka epätoivoisen säälittävällä käytökselläni.. joten mieluummin satutan itseäni.

kahlittu

Rakastan ystäviäni.

Rakastan ystäviäni, koska he tukevat minua, ja ovat lähelläni, vaikka minulla olisikin vaikeaa. Haluan olla heidän seurassaan pirteä peipponen, jolle voi puhua kaikesta, ja johon voi luottaa. En halua heidän kärsivän, taikka näkevän minun toista maailmaani, jonka kahlitsen sisääni. En halua upottaa heitä huoliini...
Miksi sitten joskus teen niin... miksi en pysty pitämään ahdistusta sisälläni, taikka omana tietonani... tuntuu niin vaikealta. On vaikeaa kantaa suurta takkaa pelkästään omilla harteillaan. Mutta pian minulla alkaa terapia, jolloin voin puhua huoletta vapaasti asioistani... Tyhmää eikö?

Jos voisin saada ystäväni ymmärtämään minua, tekisin sen heti. Mutta he eivät vain voi ymmärtää, vaikka yrittäisikin... He eivät voi tietää, sillä jokaisella ihmisellä on omat kokemuksensa, tunteensa.. jns. Niitä ei voi verrata toisiinsa. Vaikka joku ihminen ei olisikaan kokenut niin raskasta taakkaa, voi hän silti vaipua syvempään masennukseen kuin se joka on kokenut enemmän, tai toisinpäin. Sillä jokaisella ihmisellä on omat tunteensa. Toiset ihmiset on vahvempia kuin toiset, toiset heikkoja ja herkkiä... ei sille vain voi mitään... mutta niitä ei saa verrata keskenään, eikä toisia saa pitää säällittävinä, kun he kertovat jotain itsestään! Hän ei ole teko pyhä! Sanon tämän vain koska. "kokemusta on..."

~ Olen vain heittiölle jätetty roska, jota potkitaan pitkin likaisia katuja. Minua ei huomata, taikka ajatella, koska en ole elossa. Mutta tunteeni on elossa. Olen vain roska, joka yrittää etsiä sitä kaato paikkaa johon muut roskat kuuluvat, ne roskat ovat ystäviäni. Haluan olla osa teitä kaikkia, vaikken olisikaan läsnä...~ ~

Kuka olen?

"Kuka minä olen?" On vaikeaa vastata kysymykseen, jolle ei itsekkään löydä virallista merkitystä. En löydä sanoja joilla kertoa...

On asioita joita en ole jakanut kuin omien ajatuksieni kanssa, mutta luulen, että voisin kirjoittaa elämästäni, sekä tunteistani, jotka piilottelevat syvällä mielessäni, pienen tarinan jota tekin voitte katsella. Aloitan tämän ensimmäisen blogi tekstini ajatuksillani, jotka pyörivät mielessäni nyt, enkä ala turhaan kertomaan tylsistä harrastuksistani taikka mistään muusta, jotka liittyy arkiaskareihini.

~Herkkä sieluni~ 

Tunnen usein oloni yksinäiseksi, sekä tuurhaantuneeksi maailman keskellä. Olen kuin minua ei olisi...  olen eloton, vaikka ystäväni olisivatkin tukenani. Vaikka ulkoa päin saatan vaikuttaakkin eloisalta, pirteältä, sekä ihan pöpi pervoilia ihmiseltä, olen sisältä päin jotain aivan muuta... olen jotain sellaista mitä muut ei tiedä. "Olen kahlittu menneisyyteen." Pelkkä ajatuskin siitä, että olisin vielä joskus onnellinen täysillä teholla, ja jaksaisin panostaa elämään, sekä harrastuksiini.. taikka tulevaisuuteen tuntuu mahdottomalta. Ja niin se varmaan onkin. Ei elämässä pysty olemaan onnellinen jos vihaa itseään 100:sta prosenttista lähes 98 prosenttia, eikä osaa olla vihaamatta. En osaa vihata muita... en osaa hylätä toisia, en pysty satuttamaan, taikka kertomaan tunteistani/ mielipiteistäni toisille. Osaan vain olla julma itselleni. Kun jokin asia painaa mieltäni, en kerro siitä kennellekkään, jos kerron ahdistun ahdistuksen keskellä lisää, ja tuntuu siltä kuin olisin säälittävä, kuin kerjäisin huomiota... sitten kadun kertomaani, ja saan olla vielä vihaisempi itselleni, mitä olen ollut jo. Mutta jos en sitten kertonutkaan, asia vaivaa minua kahtakauheammin, ja tuntuu kuin olisin hylätty... eikä kukaan halua auttaa.... en osaa selittää asioita kunnolla... mutta tässä oli jotain mieleni salaisuuksista, jotka vainoaa minua vakavan masennukseni keskellä.... http://www.youtube.com/watch?v=p1Au19a57_8