sanon mitä sanon~~

"Sanoin mitä sanoin, kuten arvata saattaa sanoistani tulee aina totta."

Niin kuin arvelin. Tieni onneen on lyhyt, eikä ilo pysy luonani kuin hetken kevyen. En halua olla tällainen... en halua tuntea näin... mitä minä tunnen?

viha, ärtymys, stressi ja elämä painaa mieltäni. Olen koko ajan ärtynyt, huudan jokaiselle ihan ilman mitään syytäkään, huudan turhista pikku asioista, ja aiheutan toisille surua.... En halua... En kestä tätä... mikä minun on? Samaan aikaan kun olen ärtynyt, samalla kuin huudan, samalla kun vahingoitan, vahingoitan myös itseäni. Vihaan itseäni, syytän itseäni, en kestä itseäni. Miksi minun pitää satuttaa muita tahtomattani... se on väärin. Toiset syylistävät itseään minun teoistani... ja siitä että jos he tekivät jotain, joka saa minut ahdituneeksi... En halua heidän syyttävän itseään.. se tekee minusta säälittävän, ja tunteeni on hyvin ristiriitaiset itseni kanssa. Miksi? Miksi jos toiset syyttävät itseään tulen vielä huonommalle tuulelle, puran oman itseni vihaamisen muihin, huutamalla vastaan olevani itse syyllinen.... muttei he kuuntele.... minua masentaa... haluaisin itkeä... en kestä toisten kipua, joka on ansaittu minun itseni takia. En kestä olla masentunut.... kun toiset katsovat vierestä... en halua, että he käsittävät väärin.....

Sain eilen kohtauksen, Paniikki kohtauksen, joka johtui vihasta ja katkeruudestani itseäni kohtaan.... En pystynyt enää kontrolloimaan itseäni... en hallinnut kehoani... mieleni vain halusi....mitä? ... Satuttaa... Olin sekaisin, tunteeni pyöri tiuha vahtia mielessäni... En kestänyt olla tekemättä mitään, kun toisiin sattui itseni takia... minun piti kostaa.... Mutta olin
samalla peloissani... Pelkäsin kohtausta, sillä en käsittänyt mitä tein... En tuntenut kipua... hengitykseni oli raskas... ja hyvin nopea... niin  nopea, että äänestäni pääsi pientä hinguntaa.... Käteni raapi toisiaan... käsittämättäni sitä, että minulla todella jäi jäljet siitä... Onneksi exsäni ja ystäväni olivat vieressäni.... Annoin käteni exsäni haltuun, että tämä pitäisi ne aisoissa... jotten pystyisi enempää vahingoittamaan.... meinasin itkeä... raavin jalollani toisiaan... En osannut hillitä itseäni... minua pelotti..... kohtaus kesti suunnilleen vartin verran, jolloin aloin rauhoittua... ja puristauduin tiukasti ex:säni vartaloon kiinni, niin, ettei tämä päästänyt irti ja niin, että tajusin olevani vielä täällä........... Joo tämä saattaa kuulostaa ihan sepitetyltä tarinalta.. mutta ken uskoo niin uskoo... ei ole pakko uskoa jos ei halua.

Eilen silloin kuin sain kohtauksen... kadotin taas elämäni arvokkuuden... En kuulu tänne... En, koska satutan, ja satutan. Satutan lakkaamatta. En kestä. Miksi oma suruni aiheuttaa niin paljon kipua muille, miksi viha itseäni kohtaan, kääntyy heidän niskoille. Miksi he välittävät. En halua heidän välittämän.. Se on liikaa, liika minulle... En ansaitse sellaista kohtelua... En ansaitse olla olemassa. Miksi sitten jotkut ihmiset takertuu minunlaiseen hyypiöön? Miksi he eivät vain voisi päästää irti... Miksi he haluavat niin kovasti minun  elävän, vaikka tietävät olevani paha. He tietävät, etten ole se sama kuin ennen, ja he myös tietävät, että ansaitsen vihan harteilleni... Mutta siltikin he eivät ymmärrä... vöittävät vain itse samaa kuin minä... sanovat vihaavansa itseään... mutta vain sen vuoksi, että itsekin vihaan itseäni... he matkivat minun pahan suopaani, joka saa minut tuntemaan lisää syyllisyyttä harteilleni... lisää vihaa itselleni. Olen onnellin vasta sitten kun kaikki hyväksyvät itsensä, vasta kun he sanovat olevansa hyviä ihmisiä... Silloin voin tuntea, ettei minulla ole enää niin suurta vastuuta kannateltavanani.

Ihailen erästä ystävääni. Ihailen hänen voimaansa luottaa omaan vaistoonsa ja elämäänsä. Hän on minulle kuin se läheinen sisko jolle voi purkaa huolet, ilman, että hän pitäisi sitä itsensä syynä. Hän pitää itsestään huolta, hän osaa sanoa itseään hyvän näköiseksi jossain määrin... hänessä piilee jonkin verran sitä itse rakkautta, jota minäkin tarvitsisin.. edes hiukan selvitäkseni... Hän on minulle kuin lahja jumalalta. Esikuvani jota seuraan... Haluan, että vielä joskus minäkin pääsen samalle tasolle hänen kanssaan.. ja olisimme onnellisia... vain pientä huolta harteillamme kantaen. Mutta hän ei todellakaan ole niin itse rakas, joksi selityksieni kautta voisi luulla. Hän on herkkä... Hän ahdistuu samalla tavalla kuin me joilla on masennus. Hänellä on ongelmia, johon haluan olla avuksi.... Ja kyllä, kyllä hänkin tuntee itse syytöksiä, ja sun muuta mitä itsekkin tunnen. Siskoni, on täydellisin ihminen jota tiedän... Kumpa voisin itsekkin arvostaa elämää kuten hän.

Epävarmuus.. : / D

Onnelisuuden tunteeni on joten  kuten pysynyt ennallaan, joka lienet hyvä asia ainakin joidenkin mielestä. Toisaalta on minulla ollut haasteitakin ylitettävänä viime viikon aikana. Henkilö jota en nimeltä mainitse, mutta on rakkaani oli luonani yötä keskiviikosta, perjantaihin, ja lauantaista sunnuntaihin. Hän on piristänyt päiviäni, ja pitänyt pääni joten kuten selkeänä ajatuksiltani, mutta torstaina tapahtui jotain mitä en itsekkään ymmärrä. Torstai yönä ajatukseni alkoivat vaeltelemaan menneisyydessäni, no sehän on jo minulle tuttua... mutta se että sain pahoja takaumia ala-aste ajoilta, on jo hitusen outoa. Nimittäin en ole koskaan ajatellut taikka muistellut ala- aste aikoja... mutta sitten yhtäkkiä mieleeni palasi muistoja joita en itsekkään ole muistanut. Sen seurauksena sain järjettömän pniikki kohtauksen... joka kerkesi mennä niin pitkälle että äänestäni kuului pientä hinguntaa... sen takia koska en saanut melkein ollenkaan happea, mutta onnekseni rakkaani oli vierelläni ja rauhoitti tilanteen niin, että hengitykseni tasaantui jolloin purskahdin itkuun. En ymmärrä. En sitten käsitä yhtään miten niin kaukainen muisto voi tulla niin elävästi mieleeni, että saisin sellaisen kohtauksen, ja vielä kaiken plussana minun oli ihan hirveän paha olla... en pystynyt kuin itkemään, en saanut ajatuksiani rauhoittumaan... Mielessäni kävi ,oppujenlopuksi kaikki itsetuhoiset ajatukseni mitä olen kantanut sisällä parinvuoden ajan. No onneksi ei tapahtunut kumminkaan sen enempää. paitsi perjantai iltana oli minulla myös ahdistusta.. mutten jaksa kirjoittaa siistä sen enempää.

Mikä minun on?

En käsitä... en ymmärrä mikä minun on kun ajatusmaailmani on ihan sekaisin, tai oikeastaan hormonini on ihan sekaisin... mutta se ei kohdu kuukautisista siitä olen varma.... tulen silloin tällöin hyvinkin ahdistuneeksi, toisaalta raivoa tahtomattani rakkailleni, ja olen myös välillä hyvinki onnellinen.... miksihän...hmm... No kait se on jotain tämän iän oireilua...ainakin luulisin... 

Kuulin eilen ystävältäni, että hänen poikaystävänsä jätti hänet; mutta ero oli toisaalta helposti ymmärrettävissä, kun he oli puhuneet asiat läpi... Minun oli eilen ontto olo... en tiennyt mitä sanoa taikka tehdä.. mutta yritin kuitenkin joten kuten piristää hänen päiväänsä.. onhan hän minulle kuin sisko, enkä halua hänen kärsivän mistään pahasta. Toivon vaan, että ihmiset voisivat olla onnellisia... ja että pystyisin edes joten kuten auttamaan heitä sen saavuttamisessa... vaikken itse kykenisi siihen. Toivon että olen tarpeeksi hyvä edes auttamisessa... ja toisen elämän tien neuvomisessa, sekä olemalla joillekkin ihmisille turva paikka johon paeta peloilta, ja epämukavuuden tuntemuksilta... olen kiitollinen siitä jos joku oikeasti ajattelisi niin... ja todella luottaisi avun antooni.... se olisi minulle kallis arvoisin lahja mitä olisin koskaan saanut. Mutta kun en ole varma.. Kun en luota itseeni, taikka pidä tseäni minkään arvoisena ja olen mielestäni pelkkä lasin pala, joka viiltä haavoja jokaiseen ihmiseen joka tulee lähelle, silloin minun on myös vaikea hyväksyä sitä että joku todella voisi välittää minusta tai että joku todella haluaa ottaa apuni vastaan... ja luottaa siihen.... hmm.... jaa jaa.. ihan turhaa tästäkin on kirjoitaa.... 

 

onni ~~

On mahdoton ajatella, että kerta heitolla kaikki meneekin parempaan suuntaan. Pienikin asia, kuten parisuhteen aloittaminen, sai minun mieleni nousemaan, ja tuntuu ettei olisi enää niin paljon ajateltavaa, kuin ennen. Mutta toisaalta minua pelottaa, että onni loppuu lyhyen... tiedän myös sen ettei masennukseni parane kerta heitolla, tiedän ettei tämä ole kuin väli aikaista onnea... osaanhan minä sentään tulkita itseäni.

Ehkä tämä onni nyt kestää kuukauden... parikin taikka vuoden. Mutta toisaalta luulen että oloni palaa taas jossain määrin jossakin vaiheessa takaisin.  On minulla vielä ahdistus oireita, haluan vieläkin satuttaa itseäni... on minulla ja tulee aina olemaan itseluottamukseni sekä oman itseni kanssa ongelmia.. enkä voi hyväksyä, että joku voisi pitää minusta. Mutta parisuhteen myötä tiedän, että kumppanini todella haluaa olla kanssani, ja hän todella haluaa panostaa siihen että olisin onnellinen, ja se on suurin lahja mitä voi toivoa. Toisaalta, vaikka välillä minusta tuntuisikin siltä... tai ainakin jokus tuntui että olen vain leikkikalu taikka korvike jollekkin muulle, ei se minua haittaisi. Kyllähän se satuttaa mieltäni, mutta minulle riittää se että toinen on onnellinen, ja sehän on kaikkein tärkeintä. Mutta en nyt kumminkan väitä hänen tekevän niin. Koska luotan häneen täydestä sydämmestä.

 En oikein nyt tiedä mistä muusta voisin kirjoittaa, joten tästä tekstistä tuleekin aika lyhyt. mutta kait minä kirjoitan sitten taas jossain vaiheessa jos minun tuleepi jotain mieleen.

iloinen viikonloppu

Viikonloppu on sujunut ihan mukavasti ilman ahdistusta sekä masentavaa mielialaa. Lauantaina minä ja herra hyttynen mentiin discoon jossa sai pukeutua, sekä parhaat puvut palkitaa. Me menimme meri rosvoina, ja minä panostin pukeutumiseen täysillä jack sparrowina. :) Asujamme kehuttiin aikalailla, ja pica rimpuili minussa kiinni, koska "jack sparrow fetismi" Nooh ei se ihan kokonaan siitä tainnut johtua... mutta oli mukavaa. Dickon lopussa puku kilpailun voitti minä, herra hyttynen, ja pica. Saimme kukin isot valo tikut sekä 10 euron lahjakortit pizzeriaan. Möh möh..

Seuraavana päivänä oli isä päivä... noh enhän minä sitä muistanut x.c Mutta kävimme perheen kanssa mummulassa..jns... illalla ex:säni tuli käymään, ja olin hyvin iloinen. Jotenkin tuntuu, että tällä kertaa suhteemme onnistuu ja pysymme yhdessä... ainakin niin pitkäät, että hän jättää minut.... mutta joo ei kai tässä muuta. moro.

heikko vai vahva?

En tiedä teinkö oikein

 En tiedä teinkö oiken valitessani taas uuden polun johdattamaan elämääni. Uusi polkuni on osa menneisyyttä. Haluan yrittää, yrittää korjata vanhaa palapeliäni, jonka olen joskus rikkonut. Haluan korjata sen niin ettei siihen liity muut kuvat/ ihmiset, jotka eivät ole ollut osana sitä, eli tarvitsen siihen ex:sääni. Vaikka hän on käyttäytynyt törkeästi ja ilkeästi minua ja muita ihmisiä kohtaan, minä haluan uskoa, että pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen. Minä haluan huolehti hänestä, ja yrittää auttaa hänen elämäänsä parempaan suuntan... sillä ainoa jota hän kuuntelee, ja tottelee olen minä. Miksi?

Tiedän olevani heikko, tiedän etten kykene paljoa mihinkään ilman ihmisiä ympärilläni ja tukenani, koska olen avuton yksin. Minulla on kenties jonkin näköinen ihmis riippuvuus... luulisin... ja minä haluaisin auttaa kaikkia mahdollisemman monia... olla heidän tukena... yrittää ymmärtää... ja haluan olla ystävä ainakin kaikille niille joilla ei ole ketään. esim jos on koulukiusattuja, minä haluan kuulla heidän tarinansa, ja yrittää jotenkin auttaa tilanteessa... mutta toisaalta ystäväni. ns. herra hyttynen on oikeassa... Hän kertoi minulle, ettei uskalla puha minulle huolistaan, sillä otan kaiken niin itseeni... ja se on totta. Minun pitäisi yrittää olla vahvempi. Minä tunkeudun jatkuvasti tilanteisiin jolloin saan itseni ahtaalle... ja ahdistan elämääni... mutta minä tiedän kumminkin erään asian, joka on ihan faktaa omien kokemuksieni perusteella: viha, tuska ja rakkaus yhdistää meitä ihmisiä. Kun on kokenut tarpeeksi tuskaa ja kun  osaa ymmärtää sen merkityksen tajuaa myös rakkauden todellisen merkityksen... sekä ymmärtää kuka on todellinen ystävä ja kuka vain esittää sellaista.

Minä. Minä olen sellainen ihminen, joka haluaa kaikista niistä ihmisistä, jotka tulevat luokseni tutustumaan, teen heistä parhaita ystäviäni... En halua luoda tavallista kaveri suhdetta joka yleensä tarkoittaa sitä, että ihminen lähtee luotasi joku päivä, einkä näkisi häntä enää... Minä halu
an luoda siteen. Sellaisen sitten, joka voisi pysyä ainakin parikymmentä vuotta etiä päin..... en tiedä taidan olla vähän pöljä... vai mitä?

kohtalo?

9-10 kuukautta... niinkö kauan se kesti? Ero ex:sästä. No nyt taas olen hänen pauloissaan... Kuvitella, ettei me vaan voida pysyä erossa toisista. Kumpikin vain ajattelee toista, ja menneitä... ja purkaa ne omalla tavallaan pois mielestä... kumpikaan ei kykene uuteen suhteeseen, ajattelematta mitä ex:sälleen kuuluu, taikka miten hänellä menee... On outoa ja kummalista myös se, että vihaan häntä yli kaiken... vaikken yleensä vihaa ihmisiä.... mutta silti rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta... mutta niinhän sitä sanotaan.. "viha ei ole rakkautta kauempana."

Ehkä voisin yrittää nytten tosissani suhteen eteen. Mitä minä haluan? Haluan elää sen jätkän rinnalla niin kauan, että juna matka kuolemaan koettaa aikansa perille. Sillä tiedän nyt varmasti sen, ettei minua ole luotu kellekkään muulle kuin hänelle..hän on ainoa, joka osaa kantaa vastuun minusta, välittämättä siitä niin paljon, että tulisi itse surulliseksi. Sanotaan vaikka niin, että olemme täydelliset vasta kohdat toisillemme, eli jos minä olen perhon.. olen hauras, helposti särkyvä ja tapettava niin hän on leijona, joka suojelee läheisiään ja pitää oman reviirinsä selvänä päästämättä sinne ketään muita, paitsi läheisensä.

valehteletko, vai voiko sinuun luottaa?

Kaikki oli turhaa... Kaikki mitä olen yrittänyt tehdä ja saavuttaa elämältä oli turhaa. Syntymäni oli turha, koska ei minusta ollut vaikuttajaa mihinkään, eikä tule olemaankaan ikinä. Ainoa mihin pystyin vaikuttamaan oli ja on satuttaminen, virheiden tekeminen, ja elämän hylkääminen. En pysty kokemaan todellista onnea koskaan, olen siihen kykenemätön ja immuuni, koska menneisyys on tielläni.
      Huoli? Miksi jotkut ihmiset edes jaksaa valehdella välittävänsä ja huolehtivansa minusta, miksi he yrittävät saada mieleni kääntymään, ihan niinkuin minullakin tulisi olemaan onnellinen tulevaisuus. Ei, te olette väärässä. Enkä minä päästä irti ajatuksesta, että tulevaisuuteni on pilalla.. elän silloin yksin, olen silloin työtön, ja olen vain turha este, josta muka pitäisi huolehtia...ihan turhaan... pelkkää sääliä vaan. Tuntuu siltä kuin elämässä ei todelakaan ole sellaista ihmistä, joka välittäisi mitä minulle tapahtuisi... ei niitä ei ole. Kaikki vain juhlisi ja jatkaisi elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.. vaikka katoaisin.... Mutta joo....taas sääliä kerjäämässä ajattelet varmaan nyt, mutta hei siinä kuin ajattelet ihan rauhassa, sillä tiedän sen jo itsekkin.

Yksin jääminen on ehkä yksi suurimmista tuskista mitä voi kokea... kun on yhdeksän vuotta ollut koulu kiusattu, ja saanut ylä-aste iällä vasta ystäviä..jotka lopulta on menettänyt kokonaan.... on niin tuskallista ajatella..... joku vika minussa on täytynyt olla ja on edelleen. Kaikki kaikkoaa ympäriltäni.... kukaan ei ota edes yhteyttä... ellei vain omien etujensa vuoksi... tarkoitan omien huoliensa purku keino olen minä... ja olen kiitollinen siitä että voin autaa toisia... mutta silti se ei tunnu oikealta, tuntuu kuin olisin vain apu, jolle ei tarvitse suoda minkäänlaisia tunteita. Vaikka ihmiset kävisivät luonani, vaikka he vaikuttavat ystävällisiltä, ja kuuntelisivat minua tunnen silti itseni hylätyksi. Tuntuu kuin olisin vain ilmaa ympärillä... minua voi nähdä kunnella, ja minulle voi nauraa... minusta voi saada jonkin näköistä piristystä elämään.. siksi he tulevat luokseni.. käyttäen lunnettani hyväksi... tulevat vain koska eivät keksineet taikka saaneet muihin kavereihin yhteyttä... heillä on tylsää... ja tarvii sille korvikkeen..   Toinen asia miksi jotkut tulevat tänne on, että saa ottaa rennosti, ilman vanhempien mäkätystä ympärillä..jns....  eli en todellakaan ole lähellekkään ihmisen elämän arvoinen asia...

yksi on kaksi ~ ~

Pyydän jo etukäteen anteeksi kun en kirjoita paljoa muusta kuin ahdistuksesta ja masennuksestani. Mutta en voi oikein muutakaan. Ne jotka lukevat tätä blogia olen kiitollinen, sillä silloin minulla on tunne, että ehkä joku teistä voisi ymmärtää...emt...

Viime yönä herra hyttynen oli meillä yötä. Ihan hauska ilta oli... luulisin. Vaikka tuntu haastavalta pitää ylimääräiset tunteet poissa kuvioista, ja kun yritän ahdistan itseäni entistä enemmän... Minun on vaikea olla. En tiedä mitä tehdä. Olen täysin epätoivoinen... Minua pelottaa.... tulevaisuus. Yritän ja yritän ihan tosissani keksiä jotain muuta ajateltavaa päiviksi... yritän tehdä kaikkea mahdollista, jotta ei tarvitsisi ajatella.... muttei se auta muuta kuin neljä prosenttia 10%. Onhan sekin kyllä jotain...

En saa edes nukuttua öisin kuin vain 4-6 tuntia, vaikkei minun tarvitsisi edes mennä mihinkään, ja voisin nukkua vaikka äärettömiin, mutta silti. Edes melatonit (unilääkeet) eivät auta....tuntuu tosi levottomalta.

Toisaalta ymmärrän itseäni hyvin, mutta toisaalta en laisinkaan. Ymmärrän tunteeni, ja niille syyt, kuten ymmärrän muidenkin tunteet, sekä autan heitä ymmärtämään itseänsä, taikka kumppaniaan. Itsensä ymmärtämisessä on kumminkin riskinsä... se on haaste. astut polulle jolla tulee ristöymä, nyt pitää päättää menetkä polulle, joka huokuu itseluottamusta, ja onnea, vai käveletkö suoraan epätoivoon? Tiesitkä muuten, että nämäkin on kysymyksiä mitä ei voi ratkaista kuin itse. Vaikka olisikin kokenut kovia... jotkut ihmiset osaa silti valita polkunsa parempaan suuntaan. Tämän takia ei koskaan kannata verrata omia tunteitaan taikka kokemuksiaan toisiin ihmisiin... koska eivät he voi tietää miltä toisen mieli näyttää, vaikka uskoisi ettei toinen ole kokenut yhttään sen rankempaa kuin itse taikka ettei toinen ole kokenut kuin (esim.) 30% sinun 100% kokemuksistasi, toinen voi silti tuntea paljon vahvempaa tuskaa kuin sinä. Koska ihmis mieli on jokaisella eri maata, toiset on vahvempia toiset taas heikompia... emme voi ali arvioida toisiamme. Sama koskee ulko näköä. Jos toinen on mielestäsi ruma, hän voi olla sisältä kaunis, toisaalta päin vastoin, jos toinen on kaunis,hän voi olla sisältä ruma...jns... en ala selittämään tästä sen enempää.

 Jatkan mihin jäin eli itsensä ymmärtämiseen, ja sen riskeihin. Ensin kumminkin selvennän ihmis ruumiin ja mielen eroavaisuutta toisistaan...jns... Elikkäs olen itse päätellyt ominpäin, että ihminen ja ihmisen mieli on kaksi eri asiaa, ja eri elementtejä, jotka kommunikoivat keskenään. Tarkoitan tällä, että yksi ihminen, on periaattessa kaksi, sillä sen minkä voimme nähdä on vain kuori, jonka perusteella mietimme onko ihmisen luonne mukava, vaikko läpensä paha. Monesti teemme virheitä juurin ihmisen ulkokuoren perusteelle, valitsemme väärin, ja jätämme, ehkä sisäisesti mukavimman ihmisen jonka voisi tavata huomiotta, sillä tämän ulkokuori vaikutti hämäävältä... Yksi on kaksi ja kaksi on yksi. Voisin helpommin ehkä kuvailla sanojani sillä, että kaikki varmaan tietävät (ns.) pirun ja enkelin jotka kamppailevat keskenään olkapäillämme, ainakin joissa elokuvissa, tunteita on kuvattu sillain. Eli tavallaan yksi onkin kolme. On ruumis, ja hyvä puoli sekä pahapoli. Olette varmaan huomanneet, että joskus mieli kamppailee jostain asioista keskenään. esim. menenkö ulos, vai jäänkö sisään...alanko kaveria vai olenko kotona... Näiden esimerkkejän kautta tiedostaa mielemme olevan kaksisuntainen, kuin meitä olisi kaksi. Mutta kolmas henkilö tekee loppulliset päätökset, mitä itse haluaa tehdä... ja taas eksyin aiheesta.. mutta kirjoitan varmaan joskus enemmän siitä mitä on itsensä ymmärtäminen ja sen riskit.

http://www.youtube.com/watch?v=tzY_og8phCA

Mieli...

Olet ainoa joka pitää minut elämässä, olet ainoa tuki pylvääni maailmani ympärillä. Ahdistus ja masennus pahentunut taas... En saa mieltäni lakkaamasta ajattelematta mennyttä. En voi ajatella muuta kuin virheitäni, menetettyjä ystäviäni, sekä tulevaisuutta, joka tuntuu kaukaisuudelta, sekä epätoivoiselta. Olen täysin mieleni vallassa, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä, ei aavistustakaan mitä tulee tapahtumaan...

En luota kehenkään... en usko heidän sanojaan, en usko sitä, että he välittää. Tuntuu kuin kaikki olisi vain valhetta ympärillä. Minä. Minä olen se valhe. Minulla ei ole minkään näköistä merkitystä kenellekkään... vaikka katoaisin, eivät he edes huomaisi...

Vaikken kerjäisikään sääliä... se tuntuu siltä. En pysty puhumaan kenellekkään pahasta olostani... lukittaudun omaan huoneeseeni purkamaan sen pois mielestäni vaikkei se onnistuisikaan. Jos kertoisin jollekkin tunnen itseni säälittäväksi. Tunnen itseäni kohtaa suurta vihaa, kun kerron jollekkin... En ole tyytyväinen itseeni.... Sitä ennen kuin joduin osastolle, ex:säni sanoi minua, ja väitti niin eräälle parhaalle ystävälleni, että kerjään vain sääliä, ettei minusta kannata välittää, hän myös lähetti minulle teksti viestin, jossa kehotti minua tappamaan itseni. Myös silloin eräs toinen kaverini petti minut. Hänkin oli levitellyt vääriä tietoja minusta monille. väittänyt säälittäväksi..jns... Hän myös vei minulta ensimmäisen parhaan ystäväni valheillaan, sekä yhden kaverini, joka oli myös minulle tärkeä. Sitä enne  olen kokenut paljon vastaavanlaista, ja se oli viimeinen niitti luottamksessa, sekä siinä, että pitäisin itseäni olemassa elon arvoisena...