stressi

Stressi. Kaikki on ollut stressaavaa, ja saa minut voimaan pahoin, kun ei jaksa tehdä mitään, ja kaikki vastuu on omilla käsilläni.

ei ole kauaa kun purskahdin hillittömään itkuun poikaystävääni käpertyneenä, ja purkauduin kaikesta mikä mieltäni vaivasi. Olen nykyään herkistynyt kaikille pienille asioille... en kestä sitä jos vanhemmat huutavat minulle, en kestä jos he sanovat pienenkin sanan joka saa minut tuntemaan pahaa oloa. En tunnu enää kuuluvan perheeseeni, en tunne olevani osa tätä mitä minun pitäisi olla. Tuntuu kuin olisin täysin huomaamaton... mutten sinä suhteen, että äiti käskee minua tekemään kotitöitä... joudun siivoamaan useaan kertaan viikossa koko talon... äiti on valittanut pyykistä minulle, vaikka se onkin hänen tehtävänsä pestä sitä.. isä taas käskee minua kolamaan pihaa, tekemään kaikkea mahdollista jns...  joudun kuuntelemaan joka päivä vanhemmilta sioita, mitä en millään jaksaisi tehdä... tai mitkä saavat minut itkemään... en kertakaikkiaan jaksa... minulla ei jää aikaa omille arkiaskareilleni... ja yritän välillä ihan liikaa... siivoan kaikkien jäljet.. ja silti minulle valitetaan. Miksi minulle valitetan omista astioistani ja muille ei vaikka he jättävät ne pitkin poikin pitäjää... Äitikään ei ymmärrä minua yhtään... luulin hänen tajuavan minun oloani... mutta viime aikoina olen tajunnut ettei hän tajua mistään mitään. Hän ei ymmärrä itsetuntemuksiani, hän ei käsitä kuinka paljon kaikkia asiat stressa minua... Hän ei tajua sitä, että tunnen olevani perheestä pois laskettujen joukossa.. mutta kukapa sitä nyt tajuaisikaan.... muutakuin itse kokenut....

jaksanko minä?

Minulla on ollut hankalaa nyt muutaman viikon ajan. Kaikki on ollut sekalaista, elämäni on ollut täysin pyörältä päästä, enkä tiennyt mitä tehdä. En tiennyt ketä rakastan, en tiennyt mitä haluaisin tehdä asiolle, mutta eilen sain varmuutta, varmuutta luottaa polkuun jonka valitsin itselleni exsäni kanssa.

Tunteeni on ollut sekaisin, koska rakastan edelleen herra hyttystä, rakastan häntä saman verran kuin nykyistäni, ja sen takia valinta on ollut vaikea... He kaksi ovat täysin eri maata, he ovat toisilleen vasta kohdat... minä taas olen roska heidän välillään jota vedetään hirrestä. En edes ymmärrä minkä takia minusta piti tulla heidän ystävä... mikä tarkoitus sillä oli? En tiedä miksi minun tuli sotkea heidän yhteisen ystävyyden käyrä, ja jakaa se kahtia. Oliko se tarkoitus pereistä, vai kuljinko jo silloin väärään suuntaan elämäni polulla? On hankalaa selvittää asioita, jotka ovat mennyttä, on hankalaa käsittää miksi teki juuri niin kuin teki. Miksei elämässä voisi olla valintaa, ollin voisi aloittaa alusta... miksi en voisi vain unohtaa kaikkea... voisinko olla silloin onnellisempi, ja valita oikein.

On ehkä tyhmää miettiä tällaisia asioita, joita ei voi edes korjata. On tyhmää tuhlata aikaa täällä miettimällä... kun en koskaan edes saavuta mitään. En usko hyvään tulevaisuuteen, en voi kuvitella, että joskus kävisin vielä töissä... Onneksi kumminki olen nyt löytänyt ystävän, joka ehkä jotenkuten ainakin haluaa ymmärtää itsetuntemustani, sekä vihaani itseäni kohtaa...

Minulla on ollut myös vaikeaa sen suhteen, kun vanhemmat riitelevät jatkuvasti, ja isä painostaa minua asioilla, jotka eivät liity itseeni. Äiti taas nukkuu ja lukee päivät, ja käskyttää minua siivoomaan, ja laittamaan pyykkiä... En jaksa mitään, en yhtään mitään... kaikki stressaa minua... Minun pitää huolehtia, että kti pysyy siistinä... pitää tehdä kaikkeni sen eteen, tai muuten talomme on kuin sikolätti. Toiseksi äidin on tehtävä laittaa pyykkiä, mutta huutaa minulle siitä, että pyykkiä on liikaa ja joudun tekemään senkin... Isän taas tulisi imuroida, muttei pysty selkänsä takia, ja muutenkaan ei osaa sitä kunnolla. Siskoni taas tyhjentää astian esukoneen mutta on niin laiska, että siinä kestää aikansa, joten likaisi astioita kertyy pöydille... En jaksa huolehtia kaikesta.... Se on minulle liikaa.... minulla ei ole enää melkein yhtään aikaa itselleni... Äiti ei ymmärrä, isä ei ymmärrä... Kukaan ei ymmärrä... Koulun tilalta joudun paiskimaan kotitöitä... Ja psykiatterini eli lääkärin sanoo, että tarvisin aktititeettiä viikoilleni... esim jokin harrastus... Mutta on vaikeaa jksa kaikkea... Masennus vain pahenee taas.

"sisäinen jig ja jagini. piru ja enkelini on käynyt taistelua jo pitkän aikaa. Piru on vanginnut hauraan ja hyvän enkelini kirstuun, kahlinnut sen ja määrännyt minua polulla, jossa kuljen vain pimeään. Sisälläni oleva piru jota vihaan yli kaiken olen minä. se on minun heijastukseni pahasta... koska itse hyvyyteni on jäänyt pahan alle, ja epätoivoissaan yrittää tulla esiin... mutta on jo liian myöhäistä.. tätä on jo jatkunut liian kauan, eikä enkelillä ole enää voimia..."

Kävin tänään koulu palaverissa, jossa päätettiin vielä jatkaa sairaslomaani helmikuun loppuun saakka. Tiedän kumminkin, että sairaslomani jatkuu vielä siitäkin eteenpäin, sillä en ole siinä kunnossa, että voisin opiskella. En kerta kaikkiaan jaksa, en jaksa mitään. Olen koko ajan uupunut, en jaksa nähdä kavereita, taikka käydä missään. Ajatukset vain laukkaa mielessäni... Tulevaisuus tuntuu niin epätoivoiselta, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä.... kaikki luottaa siihen, että kyllä minä vielä kykenen menemään kouluun, kaikki luottaa siihen, että paranisin masennuksesta, mutta minä itse en kykene luottamaan sellaiseen... se tuntuu lähes iäisyydeltä. En tiedä kauan jaksan tapella itseni kanssa elämässä, Minun pitäisi antaa itselleni anteeksi kaikesta... mutta ei, ei se olisi missään nimessä hyvä ajatus. Ensinäkään en kykene siihen, toiseksi en halua antaa itselleni anteeksi. En halua olla itseäni kohtaan mukava, en halua antaa itselleni hyvää oloa... vaikka niin toisaalta joskus käynkin, mutta sille on syynsä.... se on olo, joka on tullut toisen ihmisen ansiosta, etenkin siitä, jos itse olen onnistunut antamaan hyvän olon toiselle...... Vaikaehan tätä on varmaan ymmärtää,.. eihän kukaan muukaan ole ymmärtänyt minua, paitsi psykiatterini.... Mutta enempää en jaksa kirjoittaa...

Mieleni käy jatkuvaa sotaa itseni kanssa

En tiedä mistä kirjoittaa, pitäisikö olla vaiti ja antaa olla, vai jankata samaa, mutta eri muodossa. No nyt olen kipiänä, ja lämpö sekoittaa päätäni, että olen herkemmällä tuulella kuin normaalisti. Ei jaksa tehdä mitään, ja haluaisin vain olla, levätä ajatustei kanssa, käydä ne miljoonannen kerra läpi uudestaan, ja pohtia, mitä minun oikeasti kuuluu tehdä, ja mikä on se hyöty jota käytän täällä olessani olemassa.

Viikonloppu oli minun mieleeni ylä - sekä ala mäkeä. Välillä iloisuuteni oli vähän liiankin korkealla, ja toisaalta äyskin, vihasin ja surin. Ex:säni eli nykyiseni oli meillä torstaista sunnuntaihin asti yötä. Lauantaina kävimme hänen ja herra hyttysen kanssa pizzalla.. tai no minä söin kebabbia mutta kumminkin.. ja sitten herra hyttynenkin jäi meille yötä....jns... ääh en oikein osaa kirjoittaa tänne tekemisiäni, koska tunteelliset puolet pursua mieleltäni yli laitojen.

Olenko menettämässä itse hillinnän taas? Kun olen ja teen, ajatukset vaeltaa masennuksessa... kun olen ystävien kanssa aina aiheutan toiselle surua.... toiseksi ahditun... ja lopulta kuihdun. Tarkoitan, etten pysty enää käsittelemään asiota ilman, että itse joutuisin kärsimään siitä. En voi hyväksyä sitä, ettää joku toinen olisi syyllinen johonkin tekoon, jos itse olen ollut tilanteessa mukana, en aijo hyväksyä sitä että toiseen sattuu, ilman että itse olisi aiheuttanut jotain... minun mieleni jatkaa koko ajan vihan, sodan ja kostamisen kierrettä, eikä pääse siitä eroon, ennen kuin hyväksyisin itseni. Tuntuu mahdottomalta... Miten voisin muka joskus hyväksyä itseni, kun olen aiheuttanut pelkkää hallaa.... Ja miksei kukaan oikeasti usko minua.

Viha kiertää koko ajan mieltäni, en tiedä auttaisiko siihen se, että muut myöntäisivät minun pahan itseni... mutta ainakaan siihen ei  auta se, että toiset sanovat välittävänsä, taikka pitävänsä luonteestani, sillä tunnen niin vahva itse syyllisyyttä, etten voi hyväksyä, että he puhuvat totta, en kertakaikkiaan voi ymmärtää miksi he antavat minulle anteeksi... miksi he ei kosta... miksi he hymyilevät seurassani, miksi he välittävät? Tuntuu kuin ympärilläni olisi tällä hetkellä kolme suurta patsasta, jotka pitävät minua vankinaan heidän kehänsä sisällä. En pääse sieltä pois... He lähettävät minulle onnen tunteita, joita en ole edes ansainnut, he yrittävät parantaa kaikinvoimin oloani... vaikken olekkaan sen arvoinen. Olen vain pieni roska kolmen suuren patsaan rinnalla.... Eikö he vain voisi jo hyväksyä, että roskat kuuluu roskiin, ne ei kuulu säilytettäväksi, niitä ei kohdella kuin enkeliä!!! Ruumini eikä mielei kuulu tänne, se on jo läpensä paha. khoni sisällä on hirviö, jota ei voi hallita kuin minä itse... satuttamalla sitä... saan itselleni lohtua, että on minussa sentään jotain hyötyä..... Tuntuu kuin minun itse pitäisi pelastaa toiset itseltäni. Niinhän se on... mutta toisaalta sekin on liialti vaikeaa... osaisipa ihmiset myöntää syyllisyyteni, ettei minun tarvitsisi enää kärsiä olemassa olollani...