valheiden alla

Siitä on pitkä aika kun viimeksi kirjoitin... luulin etten enää ahdistuisi ja mieleni olisi parempi mutta ei. Kaiken sen ylä-mäen jälkeen vajoan taas lähtöpisteeseen. Käyn terapiaa... ja huomenna psykiatteriselle lääkärille meno... Mieliala lääkkeetkin pitää varmaan vaihtaa... kun ne ei auta mitään. Olen vajonnut alas jaksamattomuuteen... Enkä kykene lähtemään kotoa paljoa mihinkään... En jaksa tehdä kotitöitä... siivota omia sotkuja..jns...

Sain taas pitkästä aikaa yhden ystävänikin kanssa välit kuntoon... ja sain tietää väliemme erkaantumisenkin syyn... ja sen miettimisen ja liika pohdinnan jälkeen ahdistaa... ja tuntuu että voisin taas viiltää ihoani auki... tuntuu etten kestä tallaista enempää... en pysty edes nukkumaan öitäni kunnolla... Kipu sisälläni räjähtää uudelleen eloon, en voi estää sitä...

Kaiken takana olikin ollut toinen "hyvä ystävä"
joka lopulta on hylännyt minut aikoja sitten... epäilin kauan erästä toista ja uskoin ettei tämä ystävä tee mitään pahaa me molemmat uskoimme minä ja se jonka kanssa sain välit kuntoon... olimme sokeasti hänen pauloissaan. Mutta selvisikin että juuri hän oli rikkonut hyvän ystävyys suhteemme valehdellut minusta sanonut paskanpuhujaksi, sekä valehteliaksi... Miksi? Miksi hän teki niin... En voi käsittää... ei kai hän sitten ollutkaan niin hyvä ihminen kuin luulin tai sitten se oli hänen mieli piteensä minusta... vaikka meillä oli jotain säätöäkin.... kuka tietää..? Tunne sisälläni yhtä vihaa sekä ahdistusta, mutta rauhoitan vihan ja yritän unohtaa hänen tekemisensä ja loppujen lopuksi käännän varmaan syyn omille harteilleni...

Rauhan Vaaka tasapainossa?

Olen miettinyt kauan selviänkö, olen ollut herkkä ja itsekäs, mutta vihdoin oloni on alkanut hiukan parantua...

Mieleni on ollut hiukan rauhallisempi viime aikoina, vaikka ahdistusta joka päivä koenkin milloin mistäkin, ja muistot pyörii mielessä jatkuvasti. Nyt kun tilanne on edes vähän rauhottunut, olen uupunut, väsynyt ja jaksamaton. En kykene piirtämään, kirjoittaamaan taikka tekemään mitään mistä tykkään. Tyhjä paperi edessäni ja lyijykynä kädessäni minä yritän, mutta en vain onnistu kuin piirtämään pienen kiemuran viivan, ja se siitä.... Minua ärsyttää se, tuntuu tosi mitättömältä kun ei voi tehdä mitä haluaa, kun mielikuvitus on jäänyt jonnekkin unholaan.

Ahdistun nykyään entistä pahemmin. Enkä tiedä miksi. En voi mennämihinkään ilman, että se seuraa perässäni, se hyökkää kimppuuni, pienistä vääristä sanoista, teoista, kosketuksesta. Olen kauhean itsekäs... Tuntuu kuin mikään joka ei mene mieleni mukaan loukkaa mieltäni, ja se on väärin... Miksi pitää masentua jostain niinkin typerästä asiasta... en osaa selittää sitä kunnolla mutta niin. Minua myös häiritsee jaksamatomuus kavereiden suhteen, en jaksa nähdä ketään, en halua jutella kellekkään, painaudun vain kiinni poikaystävääni ja jätän kaiken muun taakseni, se on hirvittävää, en halua menettää ystäviäni... En vain jaksa nähdä ketään... voisin tietenkin soittaa mutta en jaksa puhua... Luulen että se kaiketi johtuu siitä, että pelkään ahdistuvani heidän seurassa. Kun ahdistun heidän asioidensa takia, he pitävät sitä omana syynään ja ahdistun lisää... kun autan heitä omissa ongelmissaan ehkä minusta onkin hyötyä, metten saa minkäänlaista myötätuntoa... miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa, miksi ihmiset/ ystävät syyttää itseään minun teoistani, vaikka syyllinen olen minä... se ahdistaa vielä enemmän kuin itse syyllisyys... se tuntuu niin ristiriitaiselta, ettän enää vain pysty/ jaksa näkemään heitä... en kestä sitä en kestä heidän kärsimystään, joka aiheutuu minusta... Ja kun olen selittänyt sen jo niin monta kertaa, ja he ei vain ota opikseen eikä ymmärrä niin minä syrjäydyn olen erakko... olen mielummin yksin kuin joskus ennenkin silloin en pahoittanut muiden mieltä.. silloin olin vapaampia, ja silloin kaikolla meni paremmin...

En meinaa tällä tekstillä, etten haluaisi olla heidän ystävä tarkoitan vain että nyt minulla on niin paljon stressiä omissa käsissäni... on vaikeaa. Haluan tietenkin nähdä heitä, totta kait olenhan minäkin kait joten kuten ystävilleni tärkeä ja haluan olla tukena aina kun tarve vaatii. mutta mieluiten puhun heille kasvotusten, koskan puhuminen puhelimessa, on minulle vielä jonkin näköinen haaste. ja on hekin minulle hyvin tärkeitä <3

hope

jotkut asiat ei mene niin kuin haluaisi... Ystäviä tulee ja menee... mutten enää ymmärrä miksi ihmiset välttelevät minua nykyisin... on joitain yhteisiä asioita ollut ystävieni välillä kunnes he unohtavat ne ja jättävät minut ulos kaikesta hauskasta.. haluan saada lisää ystäviä, haluan kokea taas olevani elossa. Toivon, että voisin kerätä itselleni tärkeän porukan, jota voisin hallita, niin ettei kenelläkään saisi olla paha olla.

Olen nyt lähi aikoina tutustunut yteen uuteen tuttavaan, ja hän vaikuttaa tosi mukavalta... tänään ajattelin, että voisin yrittää tutustua enemmänkin ihmisiin jotka tunnen mutten ole koskaan päässyt heidän kavereikseen... Haluaisin heiltäkin hyväksynnän olemassa olooni.. vai onko se jo liian myöhäistä? Onko minun pakko jatkaa elämääni tätä rataa, voisin yrittää muuttua voisin yrittää taas olla se joka olin silloin joskus. Haluan olla se ihminen joka osasi olla aina iloinen, ja piristää muiden päivää, osasin lohduttaa ja osasin olla elossa... nykyisenään minusta ei ole mihinkään.

Joskus sitä miettii, että kumpa voisikin palata ajassa takaisin, ja korjata ne virheet mitä tuli tehtyä, mutta toisaalta ne virheet opettivat minua. Mutta tein silti liikaa asioita, jotka veivät minut tähän tilanteeseen missä olen nyt. Se kun ei tiedä onko parempi olla elossa, vain muutaman ihmisen vuoksi, vaikko kuolla, jottei satuttaisi heitä tämän enempää on vaikea päätös. Minua ei niinkään haittaa, vaikka minulle tulisi syöpä, taikka joku sairaus johon voisin kuolla, eikä minua haittaa sekään, jos söisin taikka joisin jotain sellaista, mihin kuolen. Elämäni on silkkaa ajan hukkaa tällä hetkellä, siksi haluaisin lisää ystäviä.. sellaisia jotka pitävät kiinni kaikin voimin olemassa olostani, jotta voisin uskoa olevani jotain, mitä en nyt ole. Voisinko vielä olla joskus olemassa olon arvoinen? vai onko se jo liian myöhäistä?

Toivoisin löytäväni saman kaltaisia kuin minä, jotka olisivat samassa tilanteessa, kuin olen nyt. Haluaisin jakaa heidän kanssaan tuntemukseni, ja haluaisin olla heille se tärkeä henkilö, mitä kaipaan itsellenikin. Haluaisin olla jotain sellaista jossa voin auttaa... haluan että minua tarvitaan jonkun ihmisen elämän yllä pitämiseksi...

"olen päässyt pois"

pääsin pois sekaisista ajatteluistani, enkä enää tunne ystävääni kohtaan mitään ja rakastan edelleen nykyistäni. Pidän välitaukoa siihen ystävääni johon kohtaan tunsin tai ehkä tunnen vieläkin jotain. Vaikka tuntuukin pahalta, etten voi pitää hänen yhteyttä... tiedän että sen on paras tapa ratkaista kaikki ongelmat. Toisaalta en edes ajattele häntä enää... miksi? En oikeastaan kykene enää tuntemaan sellaista oloa, että joku todella välittäisi.... se on hävinnyt jonnekkin.

Nykyään en osaa enää ajatella asioita sen kannalta mitä muut tuntevat, tunnen itseni itsekkääksi... annan etusijan omille tunteilleni, ja loukkaan muita sillä, että yritän vältellä heidän tuntemuksiian ja vedän oman pahan olon esiin niin, että se olen minä jota pitäisi lohduttaa... En tiedä miksi teen näin.. olenko vain kateellinen jos muut saavat kokea onnea, ja minä vain kannan pahaa oloa... tunttu niin itsekkäältä... en enää tiedä mitä tekisin itselleni... olen täysin hukassa... enkä enää ymmärrä kuka minä olen? En pärjää yksin... En vain voi jäädä yksin... sen takia en anna poikaystävälleni vapautta nähdä omia ystäviään... olen ilkeä... ja itsekäs. Tunnen vain niin pahaa oloa, että jos jään yksin tiedän, että teen itselleni jotain... tain kamalaa... Haluan, että hän pysyy lähelläni, manipuloin, kiristän, ja käytän hänen tunteitaan hyväksi omien etujeni vuoksi... olen säälitäävä.. ja todella tekopyhä... miksei hän voi vain antaa minun kuolla... sitten kaikilla olisi parempi olla...

En kestä itseäni ja ajatusta siitä, että satutan toisia, en pidä luonteestani... vihaan luonnettani... miksi minun täytyy olla tälläinen. Haluanko kuolla vaikko en? kuin joku yrittäisi estää sen sisälläni... eikä sen takia halua jättää minua yksin.. mutta kuka se on? Miksi minä huudan jatkuvasti? miksi olen koko ajan äreä, manipuloiva paska. Vikittelen ihmisiä puoleeni, haluan että he välittävät... esitän säälittävää, kerjään huomiota... minä teen niin.... en jaksa sitä kun ymmärrän itseni sekä muiden tunteet niin hyvin, että lukitsen ne johonkin sisälleni niin etten voisi nähdä niitä... voisin yrittää olla normaali... ajattelematta niitä... mutta se aiheuttaa sen etten ole enää minä... minä olen joku toinen jota en voi sietää... olen hirviö.

satutan jatkuvasti itseäni... josta tunnen jonkin näköistä tyydytystä siihen että voisin olla täällä.. rankaisen itseäni teoistani... mutta tuntuu etten tee sitä tarpeeksi.... käteni alkaa olla täynnä jälkiä... joitain jaloissa... piilottelen niitä vanhemmiltani jottei he ala kyselemään... mutta muuten olen ylpeä niistä. olen ylpeä siitä, että voi rankaista itseäni, olen ylpeä kun voin rankaista pahaa joka satuttaa muita... se on oikein... se on minulle oikein.... En tiedä miksi minä olen tulossa... mutta alan pikkuhiljaa tuntea itseni jo niin lopulliseksi.. etten ajattele muuta kuin -miten teen sen- -kuka välittäisi- ... en halua kerjätä sääliä sillä, että kerron tästä täällä.... vaikka tiedän että puheeni kuulostaa hyvinkin epäuskottavilta.. tiedän... ettei minuun voi luottaa ja tiedän myös sen etten ole enää tämän elämän arvoinen. Voisin tuhota itseni... minä haluan sitä.... ja kukaan ei ymmärrä tarvettani sille, etten halua enää oll olemassa... kukaan ei ymmärrä sitä.. että satutan vain koko ajan itseäni olemalla täällä satutan itseäni henkisesti... joka on paljon pahempaa kuin fyysinen tunka mitä haluaisin tuntea jtkuvasta.... olen ansainnut sen.

 "tuhkaksi olen muuttunt jo ajat sitten, kun elämäni liekki sammui silloin, kun viimeinen virheeni koitti. En ole enää arvoisenne, ymmärtäisitte, jos voisitten luottaa siihen... että elämä on parempi jos en vain olisi..."

se onkin vain harhaa...

"kahlitsit minut loukkuun, veit minun vapauteni, kuten minä arvelinkin. siis miksi sitten tein niin, mikä on tekemilleni asioille syy? Onko oikein olla loukattavana, onko oikein, että petän sinua... olenko sittenkään arvoisesi ihminen, Haluaisin tietää sen?"

Kun taas on kulunut jonkin aikaa, alkaa mieleni taas potemaan masennuksen oireita, vaikka vasta olin taas ihan kunnossa, nykyisen poikaystäväni ansiosta. Ajatukseni pyörii jossain muualla missä pitäisi, olen aivan sekaisin, enkä tiedä enää mistään mitään, en tiedä mitä tehdä... miksei voisi vain rakastaa yhtä... tai miksei voisi olla vain helppoa erota... ja antaa taas kaiken olla, ja olla rauhassa... Ajattelin hiukan pitää välitaukoa poikaystäväni kanssa, mutta en tiedä suostuuko hän siihen, koska on niin tarrautuva, eikä ymmärrä kuten ei ole koskaan ymmärtänytkään minun, taikka muiden ihmisten tunteita. Hänellä puuttuu ominaisuus, jolla lohduttaa, taikka ymmärtää, hän ei osaa ajatella muita kuin omia tunteitaan, ja sitä mitä hän tuntee niin myös pitää arvostaa. Jos en ole samaa mieltä hänen kanssaan... syntyy äkkiä tunne soppa, josta tulee riitaa... ja minun tulee aina antaa anteeksi... ja lohduttaa häntä, vaikka itselläni olisinkin vaikka kuinka paha olla. Asiat kertaantuu jatkuvasti... liekkö tämä seitsemäs kerta kun yritän olla hänen kanssaan... mutta ensin on vain alku huuma... jolloin sitten... tunteet taas hajoaa... enkä siedä olla hänen kanssa. Olen tekopyhä, sillä jatkan samaa rataa jatkuvasti... olen itsekäs, koska jätän hänet aina yksin, olen petturi... kun lakkaan tuntemasta jotain jota pitäisi ja olen kahlittuna helvetilliseen loukkuun, koska sama kertaantuu jatkuvasti. 

Syy ei ole kenenkään muun, kukaan ei voi päättää mitä tunnen ja ketä kohtaan... koska en tohdi päästä tunteitani irti erästä ystävääni kohtaan, jota olen puhutellut erillisellä nimellä muissa blogi teksteissäni. Tunteet kohoaa aina yhä uudestaan ja uudestaan pintaan... enkä mahda sille mitään, se ei ole hänen syy vaikka hän niin väittääkin. Minä itse olen jossain mieleni pohjilla päättänyt rakastaa häntä... sille ei ole muita syitä. Olen tuntenut hänet noin kaksi ja puoli vuotta, ja vasta kun olin oppinut turvautumaan häneen silloin kuin minulla ei ollut ketään tajusin pitäväni hänestä yhä enemmän, ja enemmän.... Ja aina kun päädymme kaksin, sydämeni alkaa tykyttää ja ajatukseni vaeltamaan, jossain missä ei pitäisi, sillä olenhan varattu... ja kahlittu...  Minua vain pelottaa kaikki tuleva... en halua olla poika ystäväni kanssa koko loppu elämääni... en halua olla niin loukussa... en vain kestä sellaista... joudun muuttamaan luonteeni niin erilleen itsestäni... ettei ole enää minua, vaan joku korvike, joka tekee minusta sopivan kumppanilleni. ainoa jonka kanssa tohdin olla oma itseni on ystäväni... Mutta hänelläkin on niin sekinen tunne mailma, että mista tuntuu pahalta... aivan kuin sydäntäni painaisi kivi, ja en pysty hengittämään kunnolla... en pysty syömään koska tuntuu, että ruoka tulee ulos... en pysty olemaan täysin kunnossa, ennen kuin saan varmuutta asioille... kaikki vai tapahtuu niin nopeaa....

Voisin purskahtaa itkuun millä sekunnilla hyvänsä.. mutta lukitsen tunteen sydämeeni kiristämään. jolloin elän vain pahan olon vallassa... enkä halua ajatella muuta kuin epätoivoa. tuntuu niin itsekkäältä.... tuntuu nii inhottavlta kun olen ryhtynyt suhteeseen josta tiesin jo alkujaan, että se loppuu aikanaan... minä vain aina harhaannun oikealta polulta... koska toinen minäni eli paha minäni ei halua olla yksin... se tarvitsee jonkun pitämään minut kasassa, se tarvitsee syyn elää.... mutta niin myös minuun kahlittu hyvyys tarvitsee jotain... hyvyyteni jää varjoon kaiken pahansuovan alle, eikä osaa ratkaist asioita.. on vain hiljaa... ja antaa kaiken päätösvallan pahalle.... vaikken olekkaan uskovainen taikka mitään... enkä sinänsä usko jumalaan... mutta uskon kumminkin tuonpuoleiseen elämään tunnen itseni syntiseksi... jos kuolisin kuulun ainakin jonnekkin sellaisen paikkaan missä saisin kokea kaiken saman tuskan mitä aiheutan ihmisille.... Tai sitten haluaisin olla jotain, joka ei tunne mitään, jotain joka ei tee virheitä... haluaisin olla olematon.... sellainen ihminen, joka menee vain yhden ihmisen mukana... eikä itselläni olisi minkään näköistä päätös valtaa mihinkään... haluaisin olla tunteeton... niin olisi kaikkein parasta... 

"miksi olen itsekäs? Miksi vihaan itseäni niin paljon? Miksen voi hyväksyä olemassa oloani? Miksi en voi olla normaali ihminen? ja niihin kysymyksiin löytyy vastaus, sillä olen omien tekojeni orja enkä halua antaa koskaan anteeksi itselleni niistä teoista, jotka ovat satuttaneet muita..." 

Viina on pahasta!

Kaikki on taas mennyt päin helevettiä. Isän hienon uudenvuode ryyppäys juttunsa takia. Poikaystäväni, sekä ystäväni, olivat meillä yötä, ja isä tuli härättämään heidät noin neljä kertaa kunnes se nousivat ylös. Ystäväni ei ollut saanut nukuttua kuin parituntia yössä... vihaan sitä kun isän pitää käyttäytyä niin törkeästi humallassa... ja vihaan muutenkin koko alkoholia..juuri tämän takia...

Seuraavaksi kun ystäväni olivat nousseetb ylös isä alkoi puhumaan heille kaiken näköistä, ja tunki välttämättä seuraamme.. ärsyttävää. Seuraavaa on kaiken huippu... hän tarjosi ystävilleni sidukat minulta salassa, kun kävin toisaalla, Ja poika ystäväni on muutenkin luvannut minulle ettei juo ilman että minä tietäisin... ja toiseksi.. en ole vain vihainen siitä.. vaan myös siitä, että ainoat tukeni nyt ankeana aikana... kun isä on kännissä, jolloin olen myös aina ihan sairaan maassa niin pitää sitten mennä nuidenkin juomaan.... "eetä kiitos vaan tuesta!!!" Tosi ystäviä joopa joo. No häädän heidät talosta ulos.

En tiedä miksi, mutta olen vain todella, todella vihinen... en haluaisi olla... mutta olen silti. En tunne enää sitä tunnetta, että voisin jatkaa... se taisi kadota. Olen nyt vain tyhjiö.... pitäisikö vielä kestää kauempaa..? noh ei maailma tähän kaadu... kait.. ainakin annan itselleni tämän kaiken jälkeen rangaistuksen teoistani.. niin on oikeuden mukaista... loppu rangaistus olkoon siis hyvinkin tuskallinen... joo saatan kuulostaa tosi tyhmätlä idiootilta ja hullulta.. mutta sitähän minä olen tekopyhä paska läjä, keskellä ihanaa maailmaa... että tervetuloa haistamaan paskaa jos kiinostaa... eli suoraan sanottuna jättäkää minut kuihtumaan!!!

stressi

Stressi. Kaikki on ollut stressaavaa, ja saa minut voimaan pahoin, kun ei jaksa tehdä mitään, ja kaikki vastuu on omilla käsilläni.

ei ole kauaa kun purskahdin hillittömään itkuun poikaystävääni käpertyneenä, ja purkauduin kaikesta mikä mieltäni vaivasi. Olen nykyään herkistynyt kaikille pienille asioille... en kestä sitä jos vanhemmat huutavat minulle, en kestä jos he sanovat pienenkin sanan joka saa minut tuntemaan pahaa oloa. En tunnu enää kuuluvan perheeseeni, en tunne olevani osa tätä mitä minun pitäisi olla. Tuntuu kuin olisin täysin huomaamaton... mutten sinä suhteen, että äiti käskee minua tekemään kotitöitä... joudun siivoamaan useaan kertaan viikossa koko talon... äiti on valittanut pyykistä minulle, vaikka se onkin hänen tehtävänsä pestä sitä.. isä taas käskee minua kolamaan pihaa, tekemään kaikkea mahdollista jns...  joudun kuuntelemaan joka päivä vanhemmilta sioita, mitä en millään jaksaisi tehdä... tai mitkä saavat minut itkemään... en kertakaikkiaan jaksa... minulla ei jää aikaa omille arkiaskareilleni... ja yritän välillä ihan liikaa... siivoan kaikkien jäljet.. ja silti minulle valitetaan. Miksi minulle valitetan omista astioistani ja muille ei vaikka he jättävät ne pitkin poikin pitäjää... Äitikään ei ymmärrä minua yhtään... luulin hänen tajuavan minun oloani... mutta viime aikoina olen tajunnut ettei hän tajua mistään mitään. Hän ei ymmärrä itsetuntemuksiani, hän ei käsitä kuinka paljon kaikkia asiat stressa minua... Hän ei tajua sitä, että tunnen olevani perheestä pois laskettujen joukossa.. mutta kukapa sitä nyt tajuaisikaan.... muutakuin itse kokenut....