Kun taas on kulunut jonkin aikaa, alkaa mieleni taas potemaan masennuksen oireita, vaikka vasta olin taas ihan kunnossa, nykyisen poikaystäväni ansiosta. Ajatukseni pyörii jossain muualla missä pitäisi, olen aivan sekaisin, enkä tiedä enää mistään mitään, en tiedä mitä tehdä... miksei voisi vain rakastaa yhtä... tai miksei voisi olla vain helppoa erota... ja antaa taas kaiken olla, ja olla rauhassa... Ajattelin hiukan pitää välitaukoa poikaystäväni kanssa, mutta en tiedä suostuuko hän siihen, koska on niin tarrautuva, eikä ymmärrä kuten ei ole koskaan ymmärtänytkään minun, taikka muiden ihmisten tunteita. Hänellä puuttuu ominaisuus, jolla lohduttaa, taikka ymmärtää, hän ei osaa ajatella muita kuin omia tunteitaan, ja sitä mitä hän tuntee niin myös pitää arvostaa. Jos en ole samaa mieltä hänen kanssaan... syntyy äkkiä tunne soppa, josta tulee riitaa... ja minun tulee aina antaa anteeksi... ja lohduttaa häntä, vaikka itselläni olisinkin vaikka kuinka paha olla. Asiat kertaantuu jatkuvasti... liekkö tämä seitsemäs kerta kun yritän olla hänen kanssaan... mutta ensin on vain alku huuma... jolloin sitten... tunteet taas hajoaa... enkä siedä olla hänen kanssa. Olen tekopyhä, sillä jatkan samaa rataa jatkuvasti... olen itsekäs, koska jätän hänet aina yksin, olen petturi... kun lakkaan tuntemasta jotain jota pitäisi ja olen kahlittuna helvetilliseen loukkuun, koska sama kertaantuu jatkuvasti.
Syy ei ole kenenkään muun, kukaan ei voi päättää mitä tunnen ja ketä kohtaan... koska en tohdi päästä tunteitani irti erästä ystävääni kohtaan, jota olen puhutellut erillisellä nimellä muissa blogi teksteissäni. Tunteet kohoaa aina yhä uudestaan ja uudestaan pintaan... enkä mahda sille mitään, se ei ole hänen syy vaikka hän niin väittääkin. Minä itse olen jossain mieleni pohjilla päättänyt rakastaa häntä... sille ei ole muita syitä. Olen tuntenut hänet noin kaksi ja puoli vuotta, ja vasta kun olin oppinut turvautumaan häneen silloin kuin minulla ei ollut ketään tajusin pitäväni hänestä yhä enemmän, ja enemmän.... Ja aina kun päädymme kaksin, sydämeni alkaa tykyttää ja ajatukseni vaeltamaan, jossain missä ei pitäisi, sillä olenhan varattu... ja kahlittu... Minua vain pelottaa kaikki tuleva... en halua olla poika ystäväni kanssa koko loppu elämääni... en halua olla niin loukussa... en vain kestä sellaista... joudun muuttamaan luonteeni niin erilleen itsestäni... ettei ole enää minua, vaan joku korvike, joka tekee minusta sopivan kumppanilleni. ainoa jonka kanssa tohdin olla oma itseni on ystäväni... Mutta hänelläkin on niin sekinen tunne mailma, että mista tuntuu pahalta... aivan kuin sydäntäni painaisi kivi, ja en pysty hengittämään kunnolla... en pysty syömään koska tuntuu, että ruoka tulee ulos... en pysty olemaan täysin kunnossa, ennen kuin saan varmuutta asioille... kaikki vai tapahtuu niin nopeaa....
Voisin purskahtaa itkuun millä sekunnilla hyvänsä.. mutta lukitsen tunteen sydämeeni kiristämään. jolloin elän vain pahan olon vallassa... enkä halua ajatella muuta kuin epätoivoa. tuntuu niin itsekkäältä.... tuntuu nii inhottavlta kun olen ryhtynyt suhteeseen josta tiesin jo alkujaan, että se loppuu aikanaan... minä vain aina harhaannun oikealta polulta... koska toinen minäni eli paha minäni ei halua olla yksin... se tarvitsee jonkun pitämään minut kasassa, se tarvitsee syyn elää.... mutta niin myös minuun kahlittu hyvyys tarvitsee jotain... hyvyyteni jää varjoon kaiken pahansuovan alle, eikä osaa ratkaist asioita.. on vain hiljaa... ja antaa kaiken päätösvallan pahalle.... vaikken olekkaan uskovainen taikka mitään... enkä sinänsä usko jumalaan... mutta uskon kumminkin tuonpuoleiseen elämään tunnen itseni syntiseksi... jos kuolisin kuulun ainakin jonnekkin sellaisen paikkaan missä saisin kokea kaiken saman tuskan mitä aiheutan ihmisille.... Tai sitten haluaisin olla jotain, joka ei tunne mitään, jotain joka ei tee virheitä... haluaisin olla olematon.... sellainen ihminen, joka menee vain yhden ihmisen mukana... eikä itselläni olisi minkään näköistä päätös valtaa mihinkään... haluaisin olla tunteeton... niin olisi kaikkein parasta...
"miksi olen itsekäs? Miksi vihaan itseäni niin paljon? Miksen voi hyväksyä olemassa oloani? Miksi en voi olla normaali ihminen? ja niihin kysymyksiin löytyy vastaus, sillä olen omien tekojeni orja enkä halua antaa koskaan anteeksi itselleni niistä teoista, jotka ovat satuttaneet muita..." 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti