"olen päässyt pois"

pääsin pois sekaisista ajatteluistani, enkä enää tunne ystävääni kohtaan mitään ja rakastan edelleen nykyistäni. Pidän välitaukoa siihen ystävääni johon kohtaan tunsin tai ehkä tunnen vieläkin jotain. Vaikka tuntuukin pahalta, etten voi pitää hänen yhteyttä... tiedän että sen on paras tapa ratkaista kaikki ongelmat. Toisaalta en edes ajattele häntä enää... miksi? En oikeastaan kykene enää tuntemaan sellaista oloa, että joku todella välittäisi.... se on hävinnyt jonnekkin.

Nykyään en osaa enää ajatella asioita sen kannalta mitä muut tuntevat, tunnen itseni itsekkääksi... annan etusijan omille tunteilleni, ja loukkaan muita sillä, että yritän vältellä heidän tuntemuksiian ja vedän oman pahan olon esiin niin, että se olen minä jota pitäisi lohduttaa... En tiedä miksi teen näin.. olenko vain kateellinen jos muut saavat kokea onnea, ja minä vain kannan pahaa oloa... tunttu niin itsekkäältä... en enää tiedä mitä tekisin itselleni... olen täysin hukassa... enkä enää ymmärrä kuka minä olen? En pärjää yksin... En vain voi jäädä yksin... sen takia en anna poikaystävälleni vapautta nähdä omia ystäviään... olen ilkeä... ja itsekäs. Tunnen vain niin pahaa oloa, että jos jään yksin tiedän, että teen itselleni jotain... tain kamalaa... Haluan, että hän pysyy lähelläni, manipuloin, kiristän, ja käytän hänen tunteitaan hyväksi omien etujeni vuoksi... olen säälitäävä.. ja todella tekopyhä... miksei hän voi vain antaa minun kuolla... sitten kaikilla olisi parempi olla...

En kestä itseäni ja ajatusta siitä, että satutan toisia, en pidä luonteestani... vihaan luonnettani... miksi minun täytyy olla tälläinen. Haluanko kuolla vaikko en? kuin joku yrittäisi estää sen sisälläni... eikä sen takia halua jättää minua yksin.. mutta kuka se on? Miksi minä huudan jatkuvasti? miksi olen koko ajan äreä, manipuloiva paska. Vikittelen ihmisiä puoleeni, haluan että he välittävät... esitän säälittävää, kerjään huomiota... minä teen niin.... en jaksa sitä kun ymmärrän itseni sekä muiden tunteet niin hyvin, että lukitsen ne johonkin sisälleni niin etten voisi nähdä niitä... voisin yrittää olla normaali... ajattelematta niitä... mutta se aiheuttaa sen etten ole enää minä... minä olen joku toinen jota en voi sietää... olen hirviö.

satutan jatkuvasti itseäni... josta tunnen jonkin näköistä tyydytystä siihen että voisin olla täällä.. rankaisen itseäni teoistani... mutta tuntuu etten tee sitä tarpeeksi.... käteni alkaa olla täynnä jälkiä... joitain jaloissa... piilottelen niitä vanhemmiltani jottei he ala kyselemään... mutta muuten olen ylpeä niistä. olen ylpeä siitä, että voi rankaista itseäni, olen ylpeä kun voin rankaista pahaa joka satuttaa muita... se on oikein... se on minulle oikein.... En tiedä miksi minä olen tulossa... mutta alan pikkuhiljaa tuntea itseni jo niin lopulliseksi.. etten ajattele muuta kuin -miten teen sen- -kuka välittäisi- ... en halua kerjätä sääliä sillä, että kerron tästä täällä.... vaikka tiedän että puheeni kuulostaa hyvinkin epäuskottavilta.. tiedän... ettei minuun voi luottaa ja tiedän myös sen etten ole enää tämän elämän arvoinen. Voisin tuhota itseni... minä haluan sitä.... ja kukaan ei ymmärrä tarvettani sille, etten halua enää oll olemassa... kukaan ei ymmärrä sitä.. että satutan vain koko ajan itseäni olemalla täällä satutan itseäni henkisesti... joka on paljon pahempaa kuin fyysinen tunka mitä haluaisin tuntea jtkuvasta.... olen ansainnut sen.

 "tuhkaksi olen muuttunt jo ajat sitten, kun elämäni liekki sammui silloin, kun viimeinen virheeni koitti. En ole enää arvoisenne, ymmärtäisitte, jos voisitten luottaa siihen... että elämä on parempi jos en vain olisi..."