Olen miettinyt kauan selviänkö, olen ollut herkkä ja itsekäs, mutta vihdoin oloni on alkanut hiukan parantua...
Mieleni on ollut hiukan rauhallisempi viime aikoina, vaikka ahdistusta joka päivä koenkin milloin mistäkin, ja muistot pyörii mielessä jatkuvasti. Nyt kun tilanne on edes vähän rauhottunut, olen uupunut, väsynyt ja jaksamaton. En kykene piirtämään, kirjoittaamaan taikka tekemään mitään mistä tykkään. Tyhjä paperi edessäni ja lyijykynä kädessäni minä yritän, mutta en vain onnistu kuin piirtämään pienen kiemuran viivan, ja se siitä.... Minua ärsyttää se, tuntuu tosi mitättömältä kun ei voi tehdä mitä haluaa, kun mielikuvitus on jäänyt jonnekkin unholaan.
Ahdistun nykyään entistä pahemmin. Enkä tiedä miksi. En voi mennämihinkään ilman, että se seuraa perässäni, se hyökkää kimppuuni, pienistä vääristä sanoista, teoista, kosketuksesta. Olen kauhean itsekäs... Tuntuu kuin mikään joka ei mene mieleni mukaan loukkaa mieltäni, ja se on väärin... Miksi pitää masentua jostain niinkin typerästä asiasta... en osaa selittää sitä kunnolla mutta niin. Minua myös häiritsee jaksamatomuus kavereiden suhteen, en jaksa nähdä ketään, en halua jutella kellekkään, painaudun vain kiinni poikaystävääni ja jätän kaiken muun taakseni, se on hirvittävää, en halua menettää ystäviäni... En vain jaksa nähdä ketään... voisin tietenkin soittaa mutta en jaksa puhua... Luulen että se kaiketi johtuu siitä, että pelkään ahdistuvani heidän seurassa. Kun ahdistun heidän asioidensa takia, he pitävät sitä omana syynään ja ahdistun lisää... kun autan heitä omissa ongelmissaan ehkä minusta onkin hyötyä, metten saa minkäänlaista myötätuntoa... miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa, miksi ihmiset/ ystävät syyttää itseään minun teoistani, vaikka syyllinen olen minä... se ahdistaa vielä enemmän kuin itse syyllisyys... se tuntuu niin ristiriitaiselta, ettän enää vain pysty/ jaksa näkemään heitä... en kestä sitä en kestä heidän kärsimystään, joka aiheutuu minusta... Ja kun olen selittänyt sen jo niin monta kertaa, ja he ei vain ota opikseen eikä ymmärrä niin minä syrjäydyn olen erakko... olen mielummin yksin kuin joskus ennenkin silloin en pahoittanut muiden mieltä.. silloin olin vapaampia, ja silloin kaikolla meni paremmin...
En meinaa tällä tekstillä, etten haluaisi olla heidän ystävä tarkoitan vain että nyt minulla on niin paljon stressiä omissa käsissäni... on vaikeaa. Haluan tietenkin nähdä heitä, totta kait olenhan minäkin kait joten kuten ystävilleni tärkeä ja haluan olla tukena aina kun tarve vaatii. mutta mieluiten puhun heille kasvotusten, koskan puhuminen puhelimessa, on minulle vielä jonkin näköinen haaste. ja on hekin minulle hyvin tärkeitä <3
